Sisko Savonlahden esikoisromaani kääntää valokeilan ihmiseen menestysmyytin varjossa

Sisko Savonlahden esikoisromaani kääntää valokeilan ihmiseen menestysmyytin varjossa

Elämä ei ole menestystarina. Sitä ei saa kuitenkaan sanoa ääneen. Se on tabu. Täydellinen elämä piirtyy eteemme kangastuksena, jonka annamme lumota ja näännyttää itsemme. Onneksi on taiteilijoita, nykyajan ilveilijöitä, jotka uskaltavat paljastaa hölmöyksiä elämänarvoissamme. He saavat meidät itkemään ja nauramaan, välillä samanaikaisestikin. Näin juuri tekee Sisko Savonlahti esikoisromaanissaan Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (2018, Gummerus, 304 s.). Siinä naistenlehtien kiiltävät sivut tahriintuvat sipsien rasvasta ja älylaitteiden ruudut halkeilevat elämän sattumanvaraisuudesta, ja se on ihan okei, koska sellaista tämä nyt vain välillä on. 

Työtön, lapseton, parisuhteeton. Hylätty. Keskeneräinen. Näistä määreistä rakentuu Savonlahden romaanin päähenkilön identiteetti. Juuri tällaisesta epämääräisestä ja häilyvästä identiteetistä nuoria aikuisia varoitellaan tutkimuksissa ja nettikeskusteluissa. On totta, että koulutuspolkua, ihmissuhteita tai työuraa on vaikea rakentaa ilman selkeää käsitystä siitä, kuka olen ja minne matkalla. Samalla unohtuu kuitenkin usein mainita, että sellaista asiaa kuin valmis elämä ei ole olemassa. 

Savonlahti tuntee selvästi sydänjuuriaan myöten helsinkiläisten millenniaalien paineet ja haasteet. Mikään uusi Bridget Jones tai sinkkuelämäviritys hänen romaaninsa ei kuitenkaan ole. Savonlahti ei lähde liikkeelle romanttisen kirjallisuuden idealisoidusta todellisuudesta, jossa rakkaus voittaa kaiken. Sen sijaan hän kuljettaa lukijansa riittämättömyyden ja masennuksen laaksoon: ”Minua kummastutti, miksi ihmeessä kukaan halusi nousta ylös sängystä ja tehdä itselleen niin viimeistellyn aamiaisen. Miksi ihmeessä kukaan halusi tehdä mitään?

 SIsko Savonlahden kuvan on ottanut Marek Sabogal, © Gummerus

SIsko Savonlahden kuvan on ottanut Marek Sabogal, © Gummerus

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu onkin nokkela tutkielma eksistentiaalisesta ahdistuksesta, jonka kourissa y-sukupolvi kamppailee odotusten ja todellisuuden ristipaineessa. ”Kuka minä olen, kuka minun pitäisi olla ja miksi?” pyörii pään sisällä kuin rukousmylly, jonka pitäisi syytää ulos kompakteja ratkaisuja aina tarpeen tullen. Jatkuva identiteettipeli toimii kuitenkin yhtä huonosti kuin se ratkaisukeskeinen terapia, jossa romaanin päähenkilö käy äitinsä sponsoroimana. Ihmisenä olemista ei voi ratkaista. Sille ei ole olemassa toimintasuunnitelmaa eikä täydellistä onnellista loppua. 

Päähenkilön kasvu alkaa vasta silloin, kun hän ei enää yritä olla mitään, vaan suostuu olemaan se ihminen, joka hän jo on. 

Siitä ei seuraa onnellista loppua tai täydellistä autuutta. Siitä seuraa kuitenkin astetta levollisempi ja itselleen armollisempi ihminen. Elämä alkaa taas maistua muultakin kuin rasvalta, suolalta ja esanssilta. 

Taffel Broadway -sipsit sekä Pirkan valkosipulidippi ovatkin avainasemassa Savonlahden romaanissa. Ne edustavat sekä päähenkilön ahdistusta että hänen tarvettaan tulla nähdyksi juuri sellaisena kuin hän on: ”Tuossa vaiheessa keskustelu oli vasta tunnustelua. Varovaista selvitystyötä, miten poikaystäväni suhtautuu sipseihin ja siihen, mitä ne minulle merkitsevät. Kun ostimme sipsejä toisen kerran, kerroin hänelle kaiken.” Sipsit ovat vastavoima sille tiedostavalle, esteettiselle ja menestystä tavoittelevalle kaupunkilaiselle, joka päähenkilö yrittää epätoivoisesti olla. 

 © Gummerus

© Gummerus

Savonlahden romaanin viehättävyys on siinä, että hän hallitsee hienovireisesti eri tyylilajit. Hän lainaa elementtejä chick lit -kirjallisuudesta, mutta hylkää sen epärealistisuuden. Hänen proosansa nyökkää kehitysromaanin suuntaan tarkastellessaan ihmisen sisäistä ja ulkoista muutosta pienen ihmisjoukon ihanteiden näkökulmasta. Savonlahden romaanissa kehitys jää kuitenkin aavistuksiksi rivien väliin, realistisiksi liikahduksiksi ihmisten sisällä. 

Myös huumori toimii kaksijakoisesti Savonlahden romaanissa. Juuri kun musta huumori ja itseironia ovat muuttumassa yltäkylläisiksi, jopa hieman ärsyttäviksi, kirjoittaja muuntaa naurun myötätunnoksi päähenkilöään, mutta myös lukijaansa kohtaan. Samaistuminen kirpaisee, mutta on tarpeellista, koska se paljastaa nykyelämän kipukohtia sääntöviidakoineen ja orpouden kokemuksineen: ”Herkkuni maksavat viisi euroa, mikä on enemmän kuin periaatteessa sallin itseni yhtenä päivänä tuhlata. Se kolhii omaatuntoani, mutta toisaalta taas tunnen itseni tänään poikkeuksellisen yksinäiseksi, joten minulla on oikeus tehdä näin.”

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu olisi voinut keikahtaa terapiakirjallisuuden puolelle. Autofiktiivisyys kuitenkin epävakauttaa omaelämäkerrallisen subjektin niin, että teksti liikkuu luontevasti lähelle ja kauas. Autofiktio-käsitteen isä Serge Doubrovsky onkin todennut, että kirjoittaja tarkastelee autofiktiossa retorisin ja psykoanalyyttisin keinoin todellisuutta. Astuessaan sisään omaan maailmaansa kirjoittaja astuu samalla ulos siihen inhimillisen kokemuksen todellisuuteen, jonka me kaikki jaamme. 

Savonlahti pelaakin niillä peloilla ja häpeän aiheilla, mitä meillä kaikilla on. Hän kuvaa raa’an rehellisesti, miten onnellinen loppu muuttuu onnettomaksi, täydelliset tavoitteet epäonnistumisiksi, hyvä olo masennukseksi. Olemme näissä tilanteissa oppineet kyseenalaistamaan itsemme. Että emme ole tehneet tarpeeksi tai olemme tehneet jotakin väärin. Että meissä on jotakin vikaa: ”Ilmeisesti en ollut niitä naisia, joita katsotaan Ikeassa kujeilevasti silmiin ja kysytään, pitäisikö tehdä yksi, kaksi vai kolme lasta.” Savonlahden ytimekäs, rytmikäs ja toisteisuudessaan taidokas proosa saa lukijan pohtimaan, että ehkä meidän olisikin aika itsemme sijaan kyseenalaistaa kulttuuri, joka ei salli haavoittuneisuutta ja keskeneräisyyttä.

Toisin katsomista, toisin muistamista

Toisin katsomista, toisin muistamista

Hauskaa, vakavaa, kaunista. Elina Brotherus esittelee leikkisän puolensa

Hauskaa, vakavaa, kaunista. Elina Brotherus esittelee leikkisän puolensa