Nuorena taiteilijana toimimisesta, osa II

Nuorena taiteilijana toimimisesta, osa II

Alkukeväästä Taiteen edistämiskeskus Taike ja Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cupore julkistivat kolmannen Taiteen ja kulttuurin barometrin, jossa käsiteltiin nuoren taiteilijan työllistymistä. Kaksi vastavalmistunutta kuvataiteilijaa, Heidi Katajamäki ja Saimi Suikkanen, ovat mukana #AESTHETICin haastattelusarjassa, jossa käsitellään nuoren taiteilijan elämää tuon barometrin valossa. 

Juttusarjan edellisessä osassa käsittelimme koulutusta ja sitä, millaista on valmistua koulusta, jota ei ole enää fyysisesti olemassa. Katajamäki ja Suikkanen luettelivat myös useita koulutuksen ongelma- ja epäkohtia. Nyt he kertovat siitä, millainen suhde heillä on työhönsä, tulevaisuuteen ja rahoitukseen.

Heidi Katajamäki rakentamassa teostaan.

Katajamäki ajattelee, että tärkeintä taiteen tekemisessä on ihmisten kohtaaminen ja keskustelu heidän kanssaan.

"Ihmisille tätä tehdään. Aivan kaikille ja kaikenlaisille. Annan paloja itsestäni, ihmiset katsoo, vain jotkut näkee, muutamat puhuu. Taiteen tekeminen itsessään on nautinnollista. Luovan ajatusten synnyttäminen ja konkreettinen teosten rakentaminen tuo mulle tekijänä todella paljon mielihyvää. Käytän mieluiten omassa työssäni tiloja, niin sisäisiä kuin ulkoisia. Nyt olen työskennellyt paljon viivan kautta ja tykästynyt hiileen ja gessoon. Elän muroksessa, etsin ja mietin ja teen ja kokeilen. Idea määrää materiaalin, ei toisinpäin", hän kertoo.

Katajamäki kokee onnistuvansa silloin, kun joku kommentoi hänen työtään. Kaikenlainen palaute antaa hänelle eniten. Mitä tahansa palaute onkin, se on lähtöisin hänen työstään. Onnistumisen tunne syntyy hänelle myös silloin, kun hän tekee suoraan tilaan rakennettavia installaatioita. Teosta aloittaessa Katajamäki tietää harvoin millainen lopputulos tulee olemaan. Kun on heittänyt itsensä täysillä likoon ja onnistunut, tunne on hieno.

Taiteilijan työn vaikeus näkyy siinä, kun täytyy hallita kaikkea yksin. Katajamäestä on vaikeaa olla joka alan asiantuntija. Sellainen uuvuttaa todella nopeasti, varsinkin jos ei ole tietoinen omista voimavaroistaan. Häntä kyllästyttää yksinäinen työskentely ja se stressin määrä, joka epävarmuudesta seuraa. Hän kuitenkin toivoo oppivansa elämään näiden asioiden kanssa ajan mittaan.

"Tässä vaiheessa nuorena kuvataiteilijana on olo, että nipin napin selvisin ensimmäisen kahden vuoden painista. Kunnon taistelusta kaiken ja itseni kanssa. Nyt olen melko ruhjeilla, kroppa mustelmilla ja koetan toimia omien rajojen mukaan", Katajamäki sanoo. 

Myös Saimi Suikkanen samaistuu epävarmuuden tunteen kanssa elämiseen. Tulevaisuus ja työtilanne syövät jaksamista, mutta samaan aikaan pitäisi markkinoida omaa tekemistä ja tuoda itseään esille. Hyviäkin hetkiä kuitenkin on. Suikkasesta tuntuu hyvältä, kun joku tulee kertomaan, miten tykkää teoksista ja pitää niiden aiheita tärkeänä. Yksin työskennellessä palautetta saa harvoin keneltäkään ja ilman palautetta saattaa vaipua ajattelemaan, että kaikki ponnistelut ja ahkerointi taiteen eteen onkin ollut turhaa.

Suikkanen käsittelee taiteessaan usein itseään ärsyttäviä tai vaivaavia asioita, esimerkiksi tällä hetkellä naiskuvan tai kehonormien ahtautta kulttuurissamme. Viimeisenä kouluvuotenaan Suikkanen alkoi maalata kuvia mahamakkaroistaan ja selluliitistaan kehopositiivisuus-liikkeen hengessä. Mahamakkaroiden kuvaamisen jälkeen Suikkanen on siirtynyt käsittelemään naiskuvaa ja itsensä esittämiseen kohdistuvia ilmiöitä omakuvien kautta.

”Maalausten kautta aloin suhtautua omaan kehooni hyväksyvämmin ja ymmärsin, miten tärkeää on tuoda esiin erilaisia kehoja ja ihmisiä kaiken mediassa näkemämme rinnalle. Omakuvissa voin leikitellä rooleilla ja venyttää sopivuuden rajoja. Samalla muistutan itseäni siitä, ettei itseä tarvitse ottaa liian vakavasti. Teoksissa täytyy olla huumoria ja vähän hälläväliä-asennetta", Suikkanen kertoo.

Teokset ovat pääosin öljy- tai vesiväreillä paperille tehtyjä maalauksia. Paperille maalatessa Suikkanen pystyy helpommin pitämään luonnosmaisen ja rennon otteen, jota kankaalla on vaikeampi saavuttaa.

 

Jokainen ihminen on luova ja voi tehdä taidetta

Kuten Taiken ja Cuporen barometrista käy ilmi, nuoret taiteilijat pitävät koulutusta tärkeänä ja yli 80 prosentilla vastaajista on taidealan tutkinto. 35 prosenttia on tehnyt myös ylemmän korkeakoulututkinnon. Koulutusta arvostetaan ja sen koetaan parantavan työnsaantimahdollisuuksia. Myös Katajamäki ja Suikkanen pitävät koulutusta korkeassa arvossa. Suikkanen kokee, että ammattitaidon saa koulutuksesta, mutta haluaa kuitenkin muistuttaa, että itseoppineitakin taiteilijoita on aina ollut.

"Suomessa tunnutaan painottavan liikaa sitä, mistä kukakin on valmistunut, vaikka ammatti on aivan sama. Se laittaa tekijät eriarvoiseen asemaan heti alusta asti", hän toteaa. 

Katajamäen mielestä taiteilijan on ilman koulutusta hankalampi toimia suhteessa näyttelyihin ja apurahoihin. Tässä asiassa maisterin papereista tuntuu olevan hyötyä. Katajamäen mielestä jokainen ihminen on kuitenkin luova, eikä taidekoulutus tee kenestäkään taiteilijaa saati sitten luovaa. Luovuus tulee ihmisestä itsestään. Koulutus antaa kuitenkin tärkeitä eväitä alalle, avaa kuvataidemaailmaa ja ammattia. Katajamäki itse kokee, että hänen olisi ilman koulutusta lähes mahdotonta toimia ammatissaan tavalla, jolla nyt toimii. Koulutus kasvattaa ja antaa todella paljon, jos sieltä vain osaa noukkia tarvittavat osaset.

Saimi Suikkanen: Honor My Curves, öljyvärit paperille, 75 x 110 cm, 2017

Moni taideopiskelija saa kuulla opettajiltaan, miten harva tulee työllistymään. On toki hyvä, että realiteetti tuodaan esille, mutta tätä faktaa korostetaan taidekoulutuksen alusta loppuun saakka, niin monessa vaiheessa, että siihen ehtii jopa turtua. Negatiivisuus ruokkii negatiivisuutta ja sellainen voi jopa sammuttaa kipinän taiteen tekemiseen. Opettajat painottavat sitä, miten ammatin täytyy olla varsinainen kutsumus, jos alalle haluaa. Katajamäki kertoo muistavansa, miten jokaisen taidekoulun alkaessa opiskelijat on toivotettu tervetulleeksi köyhyysrajan alapuolelle jo ensimmäisellä luennolla. Sellainen on kuin märkä rätti vasten uuden opiskelijan kasvoja.

"Kyllä jokaisen, joka taidekouluun pääsee, pitäisi olla jo melko hyvin kartalla ammatin realiteeteista. Kuvataide on alana niin yksinäinen, että olisi hienoa saada lisättyä yhteisöllisyyttä alan pariin. Sillä on todella suuri merkitys, kuinka jo ammatissa olleet kuvataiteilijat puhuvat ja kertovat ammatista nuoremmille alan opiskelijoille tai ihan uransa alussa oleville. Tuntuu, että kuvataiteilijoiden keskuudessa on yhteishenkeä sen oman sukupolven kesken, mutta ikäluokkien välillä on kuiluja. Välillä olen jopa tuntenut, että eikö minua haluta auttaa sen takia, että olen vielä nuori, ja kyteekö alalla ajatus "kun minäkin olen kaiken opetellut itse, tulee sinunkin selvitä tästä kaikesta yksin", Katajamäki sanoo.

Hän kertoo myös, että kollegoiden kanssa tulee helposti vaivuttua liian negatiivisiin keskusteluihin alasta. Vaikka vertaistuki on tarpeen, voi työskentelyn jälkeen olla tuskallista jatkaa pohdintoja siitä, mistä saisi rahaa, aikaa, näyttelyitä ja mitä milloinkin. Katajamäki kokee tämän todella yleiseksi. Hänestä ammatissa on koko ajan huoli. Harvoilla on huoletonta ja ne vähäiset huolettomat kaudet kestävät vain hetken. Katajamäen mielestä alalle tarvittaisiin lisää kannustuspuhetta, hyviä kokemuksia alasta ja yhdessä iloitsemista ammatin hyvistä hetkistä.

"Harvoin sitä istutaan yhdessä tuopposelle ja keskustelu aloitetaan: "Ai, hitsit kuinka mahtavaa oli tänään tehdä töitä. Tää ammatti on kyllä niin antoisa!", Katajamäki toteaa.

 

"Katsos luovat ihmiset nyt vaan on vähän herkempiä, kyllä se siitä!"

Taloudellisissa asioissa Suikkanen miettii perustulon mahdollisuutta. Hän kokee tämänhetkisen asioinnin TE-palveluiden kanssa alentavaksi. Taitelijoiden täytyy esittää harjoittavansa ammattiaan pelkkänä sivutyönä sen sijaan, että he voisivat rehellisesti toimia taiteilijoina. Heidän täytyy pelätä karensseja ja kikkailla byrokratian kanssa. Suikkanen kertoo monen taiteilijan tekevän muita töitä esimerkiksi osa-aikaisesti tullakseen toimeen. Se vie aikaa oman ammatin ylläpitämiseltä. Apuraha on lähes jokaisen unelma, mutta Suikkanen ei usko, että niillä voitaisiin kattaa kaikkien taiteilijoiden toimeentulo. Hän pitää apurahoja tärkeinä, mutta tuloja pitäisi tulla muutenkin, esimerkiksi näyttelypalkkioiden ja muiden työllistymismahdollisuuksien kautta.

"Melkein joka alalla on työttömyyttä. Kuvataiteilijat ja muutkin luovien alojen tekijät työllistyisivät paremmin, jos järjestelmä tukisi sitä, eikä rankaisisi. Olisi helpompi ryhtyä esimerkiksi yrittäjäksi, jos ei tarvitsisi pelätä sosiaaliturvan menettämistä", Suikkanen toteaa.

Myös barometriin vastanneiden kesken perustulo on toivottu ratkaisu ammatin harjoittamisen mahdollistamiseksi. Yli kaksi kolmesta vastanneesta näkee sen ratkaisuna sosiaaliturvaongelmiin. Pätkätöiden ja lyhyiden apurahajaksojen yhdistely työttömyystukeen on haastava paketti, kun taas perustulo mahdollistaisi edes pienen kuukausittaisen turvan. Harvalla taiteilijalla on mahdollisuus toimia kuukausipalkkaisessa virassa.

Kyselyyn vastanneet taiteilijat toivovat, että saisivat toimeentulon yhdistelemällä erilaisia työllistymisen tapoja. Peräti kaksi kolmesta nuoresta taiteilijasta tekee taiteellisen työnsä rinnalla jotakin muutakin työtä elättääkseen itsensä. Pelkällä apurahalla haluaa elää vain 17 prosenttia vastaajista. Vain 5 prosenttia tavoittelee yrittäjyyttä, vaikka yli kolmannes toivookin lisää yrittäjyyttä koulutussisältöihin.

Barometrin mukaan nuoret taiteilijat hakevat paljon apurahoja monilta eri toimijoilta, etenkin yksityisiltä säätiöiltä. Osa näkee apurahan ainoana mahdollisuutena vapaan taiteen tekemiselle, mutta apurahan saaminen tuntuu kaukaiselta. 93 prosenttia vastaajista toivoo apurahojen olevan riittävän suuria: sopiva summa olisi 2000 euroa kuukaudessa. Taiken taiteilija-apuraha, 1692,45 euroa kuukaudessa, on tähän nähden liian pieni. Apurahat tulisi suurimman osan mielestä suunnata ennemmin suoraan taiteilijalle, kuin esimerkiksi kuraattoreille tai tuottajille.

Heidi Katajamäki näyttelyssään Nynny Pylly.

Heidi Katajamäen mielestä pelkillä apurahoilla eläminen tuntuu utopistiselta, ellei satu olemaan kasapäin lottovoittajan onnea. Myös hän antaa äänen perustulolle, sillä omalla alalla työskentelykaudet ovat väistämättä hajanaisia ja eri pituisia. Tällöin olisi hyvä olla pohjalla jonkinlainen varmuus edes pienestä tulosta. Katajamäestä tuntuu älyttömältä olla ajoittain työtön työnhakija, vaikka hän tekee samaan aikaan oman alansa töitä aktiivisesti, etsien uusia mahdollisuuksia työllistyä. TE-toimistoissa vapaan kuvataiteilijan töitä ei ole tarjolla. Katajamäki kertoo, että niin sanottuja tukiammatiksi sopivia töitä tarjotaan, mutta suoranaisesti ammattia vastaavaa työtä ei koko järjestelmästä löydy. Sellainen tuntuu viestittävän ulospäin stereotyyppistä ajattelutapaa ammatista. Katajamäki kysyykin, nostaako tällainen kuvataiteilijan omanarvontunnetta ja tunnetta siitä, että hän tekee arvokasta työtä arvokkaalla alalla?

Katajamäki on kokenut ammatissaan myös epätasa-arvoa ja syrjintää. Suikkanen lisää huomanneensa isompien tahojen järjestämiä kilpailuja, joissa palkka maksetaan "näkyvyydellä". Tällainen toiminta syrjii nuoria vasta aloittelevia taiteilijoita, koska silloin työtä ei oteta vakavasti, eikä siitä makseta korvauksia. Myös barometrin mukaan yli kaksi kolmesta nuoresta kokee taidekentän epätasa-arvoiseksi ja peräti 30 prosenttia on kokenut syrjintää tai epäasiallista kohtelua taiteilijana. Osaamisen vähättely, seksismi, ikä- ja sukupuolisyrjintä, epätasaisesti jakautuvat palkkiot ja ennakkoluulot varjostavat nuorta. Myös Katajamäen kokema syrjintä liittyy naiseuteen ja ikään.

"Opiskeluaikoina naissukupuolta edustaville nykyisille kollegoilleni on sanottu muun muassa: "Nyt on tulossa vähän tiukempi kritiikki, ethän rupea itkemään" ja "Kuinkas vanha olet? Aah noin lähellä jo kolmeakymmentä vuotta. Sun tulis nyt tarkkaan miettiä, panostatko ennemmin lasten saantiin vai tähän ammattiin. Sulla ei oo enää hirveesti jäljellä nuoren taiteilijan ikävuosia, ja sen jälkeen on oikeestaan aika turha ees yrittää ajatella menestyvää taiteilijan uraa. Ja se, että haluat panostaa nyt täysillä taiteilijan ammattiin poissulkee kyllä sun hedelmälliset vuodet, jotka on just nyt käsillä." Olen kuullut myös eräänkin kerran tarinan siitä, että kouluterveydenhuollosta on yritetty hakea apua mielenterveydellisiin ongelmiin, mutta vastaukseksi on vaan saatu "Mutta sä ootkin taidealan opiskelija, eli taiteellinen ihminen. Katsos luovat ihmiset nyt vaan on vähän herkempiä, kyllä se siitä", Katajamäki kertoo.

 Saimi Suikkanen: Cellulite Saturday, öljy paperille, 86 x 66 cm, 2017

Saimi Suikkanen: Cellulite Saturday, öljy paperille, 86 x 66 cm, 2017

Kuvataideakatemian ja Helsingin valta-asema

Taideyliopiston Kuvataideakatemialla on alalla kiistaton valta-asema. Se näkyy sekä vuotuisissa hakijamäärissä, rahoituksen ja tukien määrissä, että koulusta valmistuneiden mahdollisuuksissa päästä esille gallerioihin. Koulun nimi painaa, vaikka yhtä laadukasta opetusta saa varmasti muualtakin.

Suikkasen mielestä olisi tärkeää, että muitakin taidekouluja nostettaisiin esiin ja tuettaisiin. Hänestä taidekentälle tekee hyvää se, että on olemassa erilaisia kouluja, jotka painottavat erilaista taidetta. Myös ylemmän korkeakoulututkinnon tasoista taidekoulutusta voisi tarjota useammassa oppilaitoksessa.

Imatran sijainnin takia Suikkasen oli siellä opiskellessaan helppo elää ihan omassa kuplassaan. Se on ollut hänestä sekä hyvä että huono asia. Imatralla esimerkiksi figuratiivinen taide on ollut usein suosittua, ja Suikkanen uskoo sen johtuvan Venäjä-yhteyksien lisäksi siitä, että koulussa on ollut avoin ilmapiiri kaikenlaisen taiteen suhteen. Opiskelijavaihdossa Belfastissa ollessaan Suikkanen sai usein kuulla opettajiltaan tekevänsä vääränlaista taidetta. Opettajat puskivat omia mieltymyksiään niin vahvasti, että opiskelijoiden teokset näyttivät miltei identtisiltä. Imatran sijainnista johtuvan eristyneisyyden vuoksi hänen on toisaalta ollut vaikeampi pysyä kartalla siinä, mitä taidekentällä tapahtuu. Suikkanen kuitenkin huomauttaa internetin vähentävän eristyneisyyttä nykypäivänä.

Katajamäkeä Kuvataideakatemian valta-aseman ajattelu rassasi erityisesti omien opiskeluiden aikana. Silloin hän pohti, että jäisikö hän jostain paitsi, kun ei opiskellutkaan juuri siellä, jonne "kaikki muut" haluavat. Helsingissä ja Kuvalla tapahtuu eniten ja niissä saadaan myös eniten medianäkyvyyttä. Nykyään Katajamäki on hyväksynyt asian ja ajattelee, että alalla kuin alalla on sellaisia kouluja, joita nostetaan muiden yläpuolelle ja jonne halutaan kaikkein kiihkeimmin. 

Nyt Katajamäki on tyytyväinen ettei päätynyt opiskelemaan Helsinkiin. Hänelle on henkilökohtainen rikkaus olla muualla opiskellut, eri paikkakuntien kuvataide-elämää nähnyt taiteilija. Hän ei koe jääneensä mistään paitsi. Helsinki on näyttäytynyt hänelle hyväksi paikaksi hakea ammatillista inspiraatiota, muualla sen sijaan on ollut hyvä työskennellä. Jo kuusi vuotta Lahdessa asunut Katajamäki toteaa Helsingin olevan tarpeeksi lähellä siihen, että näyttelyn pito tai muu kuvataiteellinen toiminta ei ole mahdotonta. 

"Enemmän voitaisiin kriittisesti pohdiskella kuvataiteen helsinkikeskeisyyttä ja kuinka sitä korostetaan mediassa. Muualla Suomessa tapahtuu niin hienoja asioita kuvataiteen parissa, mutta ne eivät vaan saa huomiota eivätkä samanlaista arvostusta, kuin näyttelyt Helsingissä. Jo opiskeluaikoina korostettiin sitä, että kannattaa miettiä tarkkaan, mihin Helsingin galleriaan haluaa tuoda ensimmäisen oman näyttelynsä. Tuntui olevan tärkeää, että mennään niin sanotusti esiintymään juuri Helsinkiin. Tämä ajattelu kaipaisi kyllä muutosta!" Katajamäki toteaa. 


Haastattelusarja jatkuu syksyllä, jolloin äänessä ovat toiset taiteilijat. Katajamäkeen ja Suikkaseen pääsee kuitenkin tutustumaan lisää esimerkiksi taiteilijoiden sosiaalisten medioiden kanavissa ja kotisivuilla.

Heidi Katajamäki:

http://heidikatajamaki.wordpress.com/instaallatio/
http://www.instagram.com/heidikatajamaki/
http://www.facebook.com/hhkatajamaki/

Lisäksi Katajamäki kirjoittaa kolumnia Seinäjoen Sanomiin. Hänen taidettaan on nähtävillä 10.11.2018 - 27.1.2019 Seinäjoen Taidehallissa, Etelä-Pohjanmaan Nuori kuvataiteilija -finalistien ryhmänäyttelyssä.

Saimi Suikkanen:

http://saimisuikkanen.com
http://instagram.com/saimisuik

Suikkanen on mukana Etelä-Karjalan Taiteilijaseuran uusien jäsenten näyttelyssä Uurto, joka on 6.-28.7. Taidekeskus Idässä, Lappeenrannassa.

Kesän kulttuuripyhiinvaellus vie Mäntyharjulle

Kesän kulttuuripyhiinvaellus vie Mäntyharjulle

Kytevä maisema ja ihmisen jälkeinen aika

Kytevä maisema ja ihmisen jälkeinen aika