Tekijän ääni: Pinja Nikki

Tekijän ääni: Pinja Nikki

Masa filmillä, 2012

5 Stages of Grief on visuaalinen surupäiväkirja, jota työstin veljeni kuoleman jälkeen vuosina 2014 ja 2015. Suurin osa valokuvista on otettu matkustaessani Euroopassa.

Montserrat, Espanja 2015

Vanhempani soittivat minulle aamupäivällä elokuussa 2014. Pikkuveljeni oli joutunut niin pahaan liikenneonnettomuuteen kotikunnassamme, että hänet lennätettäisiin helikopterilla Helsinkiin. Tiesin hänen tilansa olevan vakava, koska lähellä olevat sairaalat eivät olleet tarpeeksi erikoistuneita hänen vammoihinsa.

Asuin Helsingissä silloin. Pakkasin reppuuni muutamia lapsuusaikamme lempielokuvia, jotta meillä olisi jotain kivaa katsottavaa sairaalassa hänen parantuessaan. Kiskoessani kenkiä jalkaan Vallilassa isäni soitti minulle Töölöstä. He olivat jo ehtineet ajaa kotikunnastamme Helsinkiin, mutta kukaan sairaalan henkilökunnasta ei ollut kuullut veljestäni mitään.

Isäni soitti hetken päästä uudestaan kertoakseen, että helikopterilla ei ollutkaan tarpeeksi aikaa lähteä onnettomuuspaikalta. Minun täytyi tietenkin lähteä sairaalalle joka tapauksessa - perheeni oli siellä ja meidän täytyi osallistua sairaalan tarjoamaan kriisitapaamiseen.

Kreeta, Kreikka 2014

Kulttuurimme vieraannuttaa meitä kuolemasta. 

Sureminen nähdään tapahtumana, joka täytyy suorittaa yksityisesti - siitä pitää päästä eroon mahdollisimman nopeasti vaivaamatta muita. Ihmiset ilmeisesti yleensä välttelevät aihetta, koska he pelkäävät vahingoittavansa surevan ihmisen henkilökohtaisia rajoja tai muistuttavansa häntä surullisista asioita. Toki vaikeita aiheita on helpompi vältellä kuin purkaa. En ole kuitenkaan edelleenkään ymmärtänyt täysin, kuinka minua voi muistuttaa asiasta, jota kannan mukanani koko ajan joka tapauksessa.

Tietenkin allekirjoitan täysin, että sureminen on aivan äärettömän henkilökohtainen, raskas ja sosiaalisia voimia syövä taakka, jonka jokainen varmasti käsittelee itselleen ominaisella tavalla. En tarkoita, että haluaisin pakottaa jokaisen kertomaan ja kuuntelemaan kaikki traumat läpi. En vain haluaisi nähdä kuolemaa sellaisena asiana, jota emme saisi tuoda esille arkikeskusteluissa. 

“Onko sulla sisaruksia? Ai, kiva! Monta?” on erittäin normaali tutustumiskysymys, jonka yleisyyteen olen alkanut kiinnittää huomiota vasta sitten, kun en enää tiennyt kuinka siihen kuuluu vastata. En haluaisi miettiä kenelle on soveliasta mainita asiasta - voiko minulta mennä potentiaalinen työpaikka, parisuhde, ystävä tai muu mahdollisuus sen takia ohi, että kerron suoraan traumahistoriastani? Vaikutanko tahdittomalta, rääväsuulta, tunnelmaa latistavalta vai yritänkö hakea muilta väkisin empatiaa tai anteeksiantoa?

Kyllä tunneälykkäät ihmiset käsittävät, että tulen suremaan Masaa jollain tavalla aina ja että perheeni kollektiivinen suru tulee jossain kevyemmässä muodossa siirtymään varmasti myös minun mahdollisille lapsilleni. Se antaa paljon huonoja piirteitäni anteeksi, mutta luo myös aivan erityisen stigman.

Reykjavik, Islanti 2014

Kreeta, Kreikka 2014

Kreeta, Kreikka 2014

Olen käynyt surutyötäni läpi suhteellisen avoimesti sosiaalisessa mediassa, koska haluan uskoa sellaiseen yhteiskuntaan, jossa mielenterveydestä ja arkielämän ongelmista pystytään puhumaan suoraan. En koe olevani esimerkillinen tapaus millään tavalla, mutta tiedostan, että moni samojen asioiden kanssa painiva ihminen on saanut paljon voimaa siitä, että olen käsitellyt asiaa julkisesti. Minä olen saanut aivan järjettömän paljon voimaa aihetta käsittelevästä kirjallisuudesta, valokuvasta ja elokuvasta.

Kaiken tämän lisäksi olen valokuvaaja joka uskoo siihen, että valokuva on parhaimmillaan ollessaan äärettömän henkilökohtainen tai paljastaessaan jotain inhimillistä. Työskennellessäni pyrin aina lähestymään tilannetta mahdollisimman ystävällisesti, tarkasti kuunnellen ja vilpittömästi.

Veljeni kuollessa en suunnitellut tekeväni kuvaprojektia hänen kuolemastaan, mutta valokuvaus oli minulle luonnollinen väylä käsitellä suruani ja jollain tavalla jopa edistää surutyötäni. Koen, että minulle oli tärkeää dokumentoida omaa toipumistani, koska se auttaa laittamaan tapahtumat aikajanalle ja myös muistamaan tiettyjä paikkasidonnaisia oivalluksia ja hetkiä.

Näin jälkikäteen sarjaa katsoessani en katso kuvia kivuliaasti. Näen melankoliaa, ikävää, rohkeutta ja kiitollisuutta. Olen ollut aivan uskomattoman vahva ja rakastan Masaa aivan järjettömän paljon.

Kreeta, Kreikka 2014

Kreeta, Kreikka 2014


Teksti ja kuvat: Pinja Nikki

Tekijän ääni on #AESTHETICin uusi palsta, jolla julkaistaan taiteilijoiden töitä. Samalla tekijälle annetaan mahdollisuus kertoa työstään vapaasti omin sanoin. Aiemmat Tekijän äänet löydät täältä.

Espoo Ciné tarjoaa jokaiselle jotakin

Espoo Ciné tarjoaa jokaiselle jotakin

Olavi Louhivuori loihti voimakkaan äänimaiseman säkkipimeään

Olavi Louhivuori loihti voimakkaan äänimaiseman säkkipimeään