Markku Envallin esseiden pysähtymätön liike kutsuu iloon

Markku Envallin esseiden pysähtymätön liike kutsuu iloon

Markku Envall (s. 1944) on kotimaisen asiaproosan grand old man. Hän on julkaissut lukuisia aforistisia teoksia sekä fragmentti- ja esseekokoelmia. Finlandia-palkinnon Envall sai aforismikokoelmallaan Samurai nukkuu (1989). Hänen laajaan tuotantoonsa mahtuu myös runoja ja yksi romaani, Jäät lähtevät (2004). Envall on ollut kiinnostunut aforismeista myös kirjallisuudentutkijana, samoin kuin Raamatusta kirjallisuudessa. Tämä näkyy myös Tavaratalo taivasalla -kokoelmassa (2018).

Envall osoittaakin olevansa taitava itseoppinut teologi, joka saattaa pohdinnoillaan kyseenalaiseen valoon niin julkkispapit, kirkkojen ekumeeniset työryhmät kuin evankelis-luterilaisen kirkon, joka ei kykene löytämään iloa omasta julistuksestaan:  ”Kansanomaisessa tietoisuudessa kirkko ja uskonnollinen elämä edustavat harmaata tasaisuutta, ilon vastakohtaa. Saatettaisiin pitää ylivoimaisen vaikeana viedä perille viesti, että ilo on tila, jonka Jumala on meitä varten valmistanut ja jossa hän haluaa meidän elävän elämämme.”

Envall mainostaa olevansa melankolikko, mutta esseidensä kautta hän kyllä näyttäytyy elämänilon apostolina. Ihmettelemällä ja pohtimalla hän nimittäin palauttaa arvon ihmiselämään. Envallin poleemisuus ei olekaan riidan haastamista, vaan aforistiselle ja esseistiselle tyylille ominaista totuttujen ajatusrakennelmien uudelleen tarkastelua. Envall ei väitä, vaan hän jättää avoimeksi. Näin hän luo tilaa keskustelulle.

Samalla Envall osoittaa, että maailma on täynnä ihmettelyn aiheita. Eräs tällainen länsimaisen kulttuurin kannalta tärkeä tekstikokonaisuus on Raamattu, mutta aivan samalla otteella Envall tarkastelee muun muassa Helkavirsiä, Anna Kareninaa ja Shakespearea. Erityisen puhutteleva on Envallin essee ”Suuri nauru”, joka käsittelee Gogolin Kuolleet sielut -romaania. Envallilla on ällistyttävä kyky muuttaa tarkkanäköinen tekstianalyysi inhimillisen elämän kuvaukseksi. Tämä sopii saumattomasti Envallin esseekokoelman eetokseen, joka kannustaa lukijaa avaamaan silmänsä mahdollisimman monille näkökulmille ja löytämään siten elämäänsä jotakin uutta.

Envall1.jpg

Envallin esseet ovatkin puheenvuoroja sivistyksen puolesta. Ne nimittäin osoittavat, miten tärkeää on, että taiteen ja tieteen tekijät eivät jää omiin poteroihinsa vaan elävät innostuneesti, uusia näkökulmia etsien, vuoropuheluun hakeutuen. Envall osoittaa tämän esseelajille tyypillisillä vaeltelevilla ajatuksilla. Lukija aistii, miten Envall viipyilee aiheidensa äärellä; antaa niiden kypsyä ja kehittyä. Näin esseisiin syntyy luonteva henkilökohtainen ääni, joka puhuttelee lukijaa.

Tapa, jolla Envall kuvaa kotikatujen hyvänpäiväntuttuja, muistuttaakin kovasti esseetä kirjallisuuden lajina: ”Katututut eivät vaihda ruokia ja juomia, eivätkä paljon aikaakaan. He vaihtavat havaintoja ja tunnelmia, sanoja ja ajatuksia. Se on niiden taidetta, joille ne ovat tärkeintä vaihdettavaa.”

Envallin esseet ovat kieltämättä käsittelytavoiltaan sovinnaisempia kuin uuden polven esseistien, kuten Antti Nylénin, Antti Arnkilin ja Tommi Melenderin tekstit. Ei Envall mikään anarkisti ole, mutta ei lukija tätä odotakaan. Envallin kokoelma synnyttää lukijassa iloa juuri siksi, että se on täynnä perinteisiä, tyylipuhtaita henkilökohtaisia esseitä.

Envallin tyyli on selkeää. Monisyisimmissä filosofisissa pohdinnoissaan hän kyllä sukeltaa syvälle kirjallisuudentutkijan kielelliseen maisemaan. Hän tulee kuitenkin aina lopulta pinnalle myös tavallisen lukijan tavoittaen. Envallilla onkin ilmiömäinen kyky yhdistää tarkkanäköistä analyysiä henkilökohtaiseen kokemukseen. Hän ei kaihda puhetta omasta melankolisuudestaan tai itsemurhapohdinnoistaan.

Envall ei kuitenkaan jää junnaamaan yksityiseen vaan onnistuu löytämään pohdinnoistaan aina jotakin yleisinhimillistä: ”Katukontaktit ovat vapaat kaikista näistä rasituksista. Vaikka ne eivät lyhyydessään poista yksinäisyyttä, vain lievittävät, eivät ne myöskään tuntien tapaamisten tavoin laukaise periyksinäisyyttä.”

Tällaisissa kohdissa näkyy myös Envallin aforistin taidot. Hän kykenee kiteyttämään muutamaan tyylikkääseen virkkeeseen laajoja ajatelmia. Tämän hän tekee niin kuvallisuudella, yllättyvyydellä kuin lempeällä ironiallakin.

Envall2.jpg

Envallin esseistä löytyy kultamuruja luovan työn tekijöille. Hänen esseensä nimittäin vastustavat nykykulttuurin tehokkuutta ja lokeroitumista. Envall tiivistääkin kokoelmansa viimeisessä esseessä, ”Ilo”,  luovan elämän syvimmän olemuksen: ”Ei-kirjoittavina kausina elämäntunnelmaa värittää apeus, parhaimmillaankin odotus ja toivo. Kirjoittavana kautena tunnen tekeväni sitä, mitä tekemään minut on lähetetty. Olemisessa tuntuu ilon syvä pohjavirta. Erilliset ilot ovat kuin kuplia tai roiskeita virran pinnalla. Sen virran pysähtymätön liike on ilon syvin sisältö.”

Tässä on myös Envallin esseiden manifesti. Hänen mukaansa ilo ei löydy asioista vaan tekemisestä: näkökulmien avaruudesta sekä ihmisiin ja asioihin tutustumisesta. Envall onkin jokaista sanaansa myöten humanisti, ja tähän maailmaan hän kutsuu myös lukijansa.


Teksti ja kuvat: Sanna Kivikoski

Sanna Kivikoski on vantaalainen vapaa kirjoittaja, joka viimeistelee parhaillaan Jyväskylän yliopistossa maisterintutkielmaa lyyrisen esseen kirjoittamisesta. Seuraa Kivikoskea sosiaalisessa mediassa

Olavi Louhivuori loihti voimakkaan äänimaiseman säkkipimeään

Olavi Louhivuori loihti voimakkaan äänimaiseman säkkipimeään

Ruumiillisuuden paino

Ruumiillisuuden paino