Laura Gustafssonin Pohja on kaunis ja kipeä

Laura Gustafssonin Pohja on kaunis ja kipeä

Varhaiset yhdyntäni olivat minulle lähinnä muodollisuus. Olin jo valmiiksi likainen.

En ole pitkään aikaan lukenut kirjaa, joka olisi saanut minua lainkaan innostumaan. Mutta lopulta etsivä löytää. Puolen vuoden ankeuden jälkeen Laura Gustafssonin syksyllä julkaistu Pohja (Into, 2017) vei nimittäin jalat altani.

Gustafssonin Pohja on kirjailijan itsensä mukaan tutkielma siitä, mistä kirjan minän epätoivo on lähtöisin. Yleisölle tämä tutkielma on kaunis, ruma, kipeä ja seksikäs lukukokemus. Alle 150 sivuiseen autofiktioon mahtuu kattava poikkileikkaus elämästä, naiseksi kasvamisesta, ihmissuhteista, seksuaalisuudesta, äitiydestä, mielenterveysongelmista, urasta ja yhteiskunnasta. Teos ei muodostu kronologisesta tarinasta tai selkeästi erotetusta faktasta ja fiktiosta. Se on ennemminkin soljuva ja myrskyävä koski, ajatusten, muistojen, haaveiden ja fantasioiden sekoitus, joka onnistuu muodostamaan selkeän ja komean kokonaisuuden, johon on helppo samaistua.

Pohja on kirja, jonka kerronta voi joko viedä mukanaan tai eksyttää kannoiltaan. Mielestäni kaikki käytetty erikoisuus toimii loistavasti. Tein kuitenkin virheen laskiessani kirjan käsistäni ensimmäisenä iltana, halutessani säästää jotain myös huomiselle: seuraavana päivänä en enää meinannut päästä sisään kerrontaan. En oikein osannut enää sanoa, mitä oli aiemmin tapahtunut. Kun lopulta onnistuin sietämään hairahdustani, teksti vei taas mukanaan kuin virtaava vesi ja luin lopun puolikkaan yhdeltä istumalta. Sanoisinkin, että Pohja on kirja joka kannattaa ahmia häpeilemättä kerralla. 

4B37C125-5FFE-4844-8187-5FF261E3DC2A.jpg

Pohja on riisuttu turhasta sensuurista ja kaunistelusta. Tyylilajinkin puolesta on tietysti mahdoton sanoa, mitä kaikkea on ehkä jätetty pimentoon, mutta kaiken kaikkiaan Gustafssonin kielen suorasukaisuus on tässä kohtaa toimivaa ja ilahduttavaa. Vaihtelevat kerrontatavat tuovat kipeisiin kohtiin, traumaattisiin kokemuksiin ja itsearviointiin sopivan määrän etäisyyttä ja vauhtia, ettei lukija huku. Esimerkiksi seksuaalista väkivaltaa käsitellään teoksessa muuhun kerrontaan nähden hienovaraisesti ja jotenkin etäämmältä. Ehkä se tuntuu meille kaikille osapuolille hieman armollisemmalta.  

Ellei lukija keskity ja heittäydy mukaan, jotain olennaista voi mennä myös kokonaan ohi. Eksyttävänä voi kokea esimerkiksi kertojaminän persoonan jakautumisen ja ajoittaisen minuudesta ulos astumisen. Tässäkin on kuitenkin myös samaistumisen mahdollisuus: joka joskus on kokenut oman toimintansa vieraaksi voi ymmärtää, kuinka kertoja itsekään ei aina tiedä, kuka hän on. Hihittelevä heppatyttö vai pahansisuinen Pirjo? Vai joku aivan muu? Ei ihme, että minuus yritetään pelkistää numeroihin ja ruumiin asettamiin ääriviivoihin. Aina todellisuus ja kuvitelmat eivät erotu toisistaan täysin selkeästi eikä ole selvää, tietääkö edes kertoja itse, mitä on tapahtunut. Ovatko muistot todellisia vai valemuistoja? Terapeutille kirjoittamassaan kirjeessä kertoja epäilee jo kärsivänsä dissosiaatiohäiriöstä.

Parempaa kuin terapia. Eihän siellä edes kusta kasvoille. Senpä takia minuun ei perinteinen terapia tehoa. Osaan kielen liian hyvin. Olen taitava valehtelija. Vakuutan kuulijan siitä, että ongelmaa ei ole. Pientä säätöä vain.

Gustafsson on kirjoittanut Pohjan häpeän karistaneena tai siitä piittaamatta. Tabuja murskataan yksi toisensa jälkeen. Sen lisäksi, että Gustafsson kirjoittaa seksuaalisuudesta ja mielenterveysongelmista raa’an avoimesti, kuvaa Pohja myös äitiyteen liittyviä tunteita ja kokemuksia kaunistelematta. Vaikka omaa lasta rakastaakin maailman eniten, elämän pyörremyrskyn kiihdyttäessä vauhtiaan vanhemmuutta voi silti myös katua ja suorastaan inhota. Äitiys ei myöskään tarkoita paheista luopumista tai omien ongelmien väistymistä. Esimerkiksi syömishäiriö tahrii myös raskauden ja toimii tuttuna selviytymiskeinona myös lapsen iltaraivareiden äärellä.

Kirjasta ei puutu myöskään yhteiskuntakritiikkiä, jota on käytetty harkiten ja hyvin kohdistaen. Vallan mainiota on esimerkiksi (kirjailija)uraa ja vanhemmuutta koskeva pohdinta Charles Bukowskin kautta. Vastaavia henkilöhahmoja ja kerrontakeinoja käytetään läpi kirjan. Bukowskin lisäksi kirjassa käydään vuoropuhelua esimerkiksi Jumalan, Saatanan ja Marilyn Monroen kanssa. 

07D370EA-7558-4A1A-B613-EF515250380B.jpg

Pohjassa on niin suuria ja syviä teemoja, että tuntuu tylsämieliseltä puhua pelkästä seksistä. Mutta juuri se kirjassa on ilmeisesti eniten kiehtonut ainakin perinteistä mediaa. Esimerkiksi IS kauhisteli vielä kuvatekstissäänkin, että Gustafssonilla on ollut ”25-vuotiaana jo 50 eri miestä”. Toki klikkauksia vetävän kärjen etsiminen kuuluu työnkuvaan, mutta silti uutisointi Pohjan ympärillä tuntuu mielestäni suorastaan ala-arvoiselta.

Tai ehkä vain kuulun itse jo siihen ikäluokkaan, joka on kasvanut ajatteluun, jossa jokainen saa tehdä pedissään mitä haluaa ja kenen kanssa haluaa. En täten hämmästy tai paheksu useita petikumppaneita tai ylläty seksuaalisesta kokeellisuudesta, jota Gustafsson  muuten sitäkin kuvaa teoksessaan ihailtavan avoimesti ja koristelematta niin, että ujompaa jo punastuttaa. Kauhistelun sijaan pidän Pohjaa tärkeänä ja tarpeellisena puheenvuorona siitä, ettei aktiivinen ja monitahoinen seksielämä ole aina vain positiivinen ja voimauttava asia.

Vailla minkäänlaista moralisointia tai opettamisen makua Pohja on muistutus siitä, että itseä kunnioittavalla seksuaalikäyttäytymisellä ja itsensä satuttamisella on selkeä raja. Nautinnon ja ilon sijaan seksistä voi tulla myös pakonomainen keino raadella ja kurittaa itseään, etsiä rakkautta ja hyväksyntää ja myös paeta kaikkia tunteita ja itselleen hyvää. Aktiivisen toimijan sijasta ihmisestä tulee tällöin vain toiminnan kohde, jonka haluilla ja tarpeilla ei ole väliä, ja joka toivoo toisen tyydyttämisen kautta löytävänsä jonkinlaisen eheyden. Tähänkin voinee valitettavan moni lukija samaistua.

1A52E8B7-154E-4996-B3DD-C3B87797B53C.jpg

Pohjassa ei sorruta pelkistämään elämän kipukohtia yhdeksi suureksi tragediaksi. Gustafsson ei ole lähtenyt yksinkertaistamaan asioita tai rakentamaan uhrikuvia. Päinvastoin, hän tarkastelee itsetuhoisuuteen taipuvaista käyttäytymistä varsin neutraalisti. Kertoja on itsekin osallisena kaoottisissa ihmissuhteissaan: hän tulee loukatuksi ja loukkaa myös itse. Hän ei kysy, miksi muut ovat niin kamalia ja miehet perseestä. Hän kysyy, miksi on itse käyttäytynyt toistuvasti samalla tavalla ja ajautunut täten tilanteisiin ja ihmissuhteisiin, jotka voivat päättyä vain kyyneliin.

Vaikka Pohja ei ole mikään selviytymistarina, ainakin minulle se on jälleen kerran osoitus myös siitä, että kaiken kaaoksen, kivun ja etsimisen keskelläkin voi olla vahva ihminen, ja että synkimmänkin epätoivon keskellä on aina olemassa ripaus toivoa. Kun päästää irti ja vaihtaa suuntaa, kun opettelee sanomaan ei ja kunnioittamaan itseään, kaikki on mahdollista. 

Pohjan lukeminen on kivulias nautinto. Ajatukset ja omat elämänkokemukset alkavat vilistä päässä sivu toisensa jälkeen. Niitä vertaa ja samaistuu, itkee ja lohduttautuu. Ne asiat, joita olemme pitäneet yksin omina ja häpeällisinä, ovatkin yleisiä ja yhteisiä. Mutta harva uskaltaa lausua ne ääneen ja kirjoittaa koko kansan nähtäväksi, kuten Gustafsson. Sen rehellisyyden edessä lukijakin nöyrtyy, katsoo kirjan sivuista muodostuvaan peiliin ja toteaa, että tämän minäkin olen nähnyt.

Tekijän ääni: SASHAPASHA

Tekijän ääni: SASHAPASHA

Maija Helasvuo: Ei pidä pelätä sitä, että taideteokset koskettavat

Maija Helasvuo: Ei pidä pelätä sitä, että taideteokset koskettavat