Mikropizzaa ja psyykenlääkkeitä – välähdyksiä suomalaisesta arjesta

Mikropizzaa ja psyykenlääkkeitä – välähdyksiä suomalaisesta arjesta

Kyllä, tässä kaikessa on jotakin etäisesti tuttua. Muovimatoissa, sätkätupakan karheassa maussa ja einespiirakan tunkkaisessa tuoksussa. Hitaasti seinällä liikkuvassa auringonvalossa, hyttysen ininässä ja tylsyyttään ilveilevässä lapsessa, joka painaa kasvonsa ikkunaa vasten.  Loputtomissa iltapäivissä ja rahahuolissa, natisevassa mökkilaiturissa, pöydälle laskettavan lääkedosetin marakassimaisessa rapinassa.

Tällä viikolla Suomen valokuvataiteen museoon avautunut Tuntuuko tutulta? Valokuvia suomalaisesta arjesta –näyttely on ajatuksia herättävä ja ravisteleva kokonaisuus, joka puhuttelee sekä yhteiskunnallisella että henkilökohtaisella tasolla, jokaista omalla tavallaan. Minusta näyttely maistuu liisteriltä. Entiseltä elämältä, josta on halunnut pyristellä irti ja unohtaa.

Suurehkon näyttelyn valokuvissa nähdään pieniä kaupunkeja ja syrjäkyliä, työttömyyttä, mielenterveysongelmia, päihteitä, rahavaikeuksia, yrittäjyyden korutonta arkea, kodittomuutta, yhteiskunnallisia jännitteitä, kesäiltoja ja syksyn pimeitä öitä. Elämää, syntymää ja kuolemaa pääasiassa tavalla tai toisella elämän koettelemien ihmisten arjen näkökulmasta katsottuna.

Kysymys siitä, tuntuuko kuvissa nähtävä arki tutulta, on jokaiselle tietysti henkilökohtainen. Siksi näyttelyn puhuttelevuutta ja voimaa on vaikea arvioida oman itsensä ulkopuolella: jos se tuntuu minusta vain kaukaisesti tutulta, miltä se tuntuu ihmisestä, jolle kaikki kuvissa nähtävä on täysin vierasta? Mitä jos ei tiedä, miltä avioero, läheisen menettäminen tai mielenterveysongelmat tuntuvat? Entä jos ei ole koskaan päättänyt aloittaa kokonaan alusta tai korvannut ateriaa kylmällä mikropizzalla?

 Kalervo Ojutkankaan valokuvat osoittavat, että 1970-luvulla Suomessa marssittiin esimerkksi kapitalismia vastaan. Seuraavalla seinällä Saana Wang tarkastelee puolestaan nykyhetkeä ja suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuutta muun muassa Rajat kiinni -mielenosoituksen kautta.

Kalervo Ojutkankaan valokuvat osoittavat, että 1970-luvulla Suomessa marssittiin esimerkksi kapitalismia vastaan. Seuraavalla seinällä Saana Wang tarkastelee puolestaan nykyhetkeä ja suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuutta muun muassa Rajat kiinni -mielenosoituksen kautta.

Näyttelyn valokuvaajia ovat Pira Cousin, Aimo Hyvärinen, Susanna Juvakka, Taru Leinonen, Pasi Räsämäki, Arto Timonen, Adolfo Vera, Hannu Väisänen, Mikko Waltari ja Saana Wang, kaikki keskenään erilaiset taustat omaavia ja eri ikäisiä kuvaajia.

Nykypäivän lisäksi näyttelyyn on tuotu myös menneiden vuosikymmenten näkökulmaa. Muuttuva arki ja sukupolvikokemukset on saatu mukaan Suomen valokuvataiteen museon kokoelmista valikoitujen valokuvien avulla. 1950-luvulta alkavien arkistokuvien kuvaajiin lukeutuvat esimerkiksi Helvi Ahonen, Caj Bremer, Ismo Hölttö, Per Olov Jansson, Kalervo Ojutkangas ja Pekka V. Virtanen.

Samaan aikaan museossa on esillä myös Heidi Piiroisen näyttely Ohikuljetut – erään kerjäläisperheen tarina ja Karl Henrik Edlundin Valoisat tunnit. Yhdessä nämä kolme näyttelyä muodostavat toimivan, aihepiireiltään samalla alueella liikuskelevan kokonaisuuden, joka saa vierailijan pohtimaan omaa sosioekonomista todellisuutta, hyvä- ja huono-osaisuutta, elämän särkyvyyttä ja pysähtyneitä hetkiä sekä elämää suurten asutuskeskusten ulkopuolella. Tämä saattaa kuulostaa raskaammalta kuin onkaan.

Tuntuuko tutulta? pohjaa Valokuvataiteilijoiden liiton vuonna 2016 toteuttamaan Arjen kuvat –työpajaan, joka oli osa Itä-Suomen yliopiston hallinnoimaa Kaksi Suomea – kasvaako eriarvoisuus? –tutkimushanketta. Hanke kartoittaa eriarvoistumiskehitystä 2010-luvun Suomessa tutkimusta, journalismia ja taidetta yhdistäen. Arvatenkin eriarvoistumisen teema on läsnä myös Tuntuuko tutulta? –näyttelyssä.

 Hannu Väisänen kuvaa töissään yksin asuvan aikuisopiskelijan arkea Helsingissä vuonna 2016. 

Hannu Väisänen kuvaa töissään yksin asuvan aikuisopiskelijan arkea Helsingissä vuonna 2016. 

Monen kuvan takana tuntuu olevan halu kysyä, minne yhteiskuntamme on menossa ja tarve tehdä katsojalle lihaksi myös sellainen arki, jossa ravataan sosiaalitoimen luukulla ja painitaan jokapäiväisen hyvinvoinnin kanssa vuodesta toiseen. Kiertäessäni näyttelyä en voi olla kuitenkaan ajattelematta, että Tuntuuko tutulta? saattaa päätyä myös tukemaan monia niistä argumenteista, joilla valtion vastuun kutistamista ja sosiaaliturvan leikkauksia sekä niistä seuraavaa eriarvoistumiskehitystä oikeutetaan. Kliseet huonosti työllistävistä aloista, päihteistä ja jo ennestään vaikeisiin lähtökohtiin hankitusta perheenlisäyksestä nähdään myös näissä valokuvissa. Oma vika, mitäs läksit, sanoisi joku varsin monen valokuvan edessä.

Yksi näkökulma myös puuttuu näyttelystä täysin. Se arki, jossa voidaan hyvin ja mietitään, minne lennettäisiin ruskettumaan seuraavalla hiihtolomalla. Hyväosaisuus ja huolettomuus. Sitä minä jään kaipaamaan, sillä se on todellisuutta toiselle siinä missä muutkin näyttelyn käsittelemät teemat. Kun lähtökohtana on ollut tarkastella eriarvoisuutta ja sen väitettyä kasvua, olisi kokonaisuus ehkä entistä tehokkaampi, jos näyttely kykenisi asettamaan nyt nähtäville arkikuville myös vastakappaleita. Nykyisellään silmien eteen lävähtää vain se melankolian värittämä arki, joka on kuitenkin nähty varsinkin valokuvataiteessa jo moneen kertaan. 

Ensin tuntuukin vaikealta tavoittaa näyttelytekstissä luvattua onnea ja toiveikkuutta kaiken sen hitaan, raskaan ja vaikean takana. Värit ovat synkkiä, hetket pysähtyneitä ja tahmeita. Mutta ovathan ne siellä, juuri niissä pienissä asioissa: lapsen hymyssä, uusissa lakanoissa, kesäyössä ja läheisissä ihmisissä. Toivo läikehtii kaiken keskellä, kuiskii ja lupailee, saa jatkamaan päivästä toiseen, vaikka koettelemukset vain muuttaisivat muotoaan. Kaiken vaikean keskelläkin elämä voi olla kaunista ja hyvää. 

 Susanna Juvakan valokuvat ovat myös dokumentteja elämästä. Sastamalassa asuva kahden lapsen äiti sairastaa fibromyalgiaa ja elää niukasti kuntoutustuella. Ahdistuksen keskelle valoa tuovat esimerkiksi uudet lakanat ja ystävät.

Susanna Juvakan valokuvat ovat myös dokumentteja elämästä. Sastamalassa asuva kahden lapsen äiti sairastaa fibromyalgiaa ja elää niukasti kuntoutustuella. Ahdistuksen keskelle valoa tuovat esimerkiksi uudet lakanat ja ystävät.

Tuntuuko tutulta? on näyttely, johon monen on varmasti helppo tarttua ja samaistua. Se vetoaa vaikeuksia läpikäyvään ja niistä selvinneeseen, äitiin, isään, lapseen, yrittäjään, 1970-luvun mielenosoituksissa marssineeseen, muuttotappiokunnan asukkaaseen, maanviljelijään ja ahtaassa kerrostaloasunnossaan istuvaan suomalaiseen. Vaikka monet näyttelyn käsittelemät asiat olisivat katsojalle täysin vieraita, tietyt kokemukset tuntuvat silti samaistuttavilta. Hautajaistunnelma tuntuu yhtä painostavalta jokaisessa keittiössä, hyttysen puremat kutittavat ja lihavat kesäsateen pisarat ropisevat yhtälailla tuulilasiin, automerkistä huolimatta. 

Näyttely tuo rintaan lämpöisän tunteen siitä, ettemme ole kokemustemme, ajatustemme ja kamppailujemme kanssa yksin. Kokonaisuudessa on jotain samaa, kuin vanhoissa suomalaisissa klassikkoelokuvissa ja sarjoissa: tarttumapintaa, jotain omaa ja jotain yhteistä. Kaikessa kiireessään ja loputtomuudessaan arkiset kokemukset ovat lopulta hämmästyttävän universaaleja, elämäntilanteesta riippumatta. Vain ympäröivät elämän lavasteet vaihtuvat.

Eri vuosikymmenet lomittuvat sointuvasti yhteen ja muodostavat suuremman tarinan suomalaisesta yhteiskunnasta ja sen kehityksestä. Historia antaa vastauksia kysymykseen siitä, kuinka nykyhetkeen on päädytty. Tulevaisuus on sen sijaan kysymysmerkki, jota taiteilijat heiluttavat katsojan edessä. Minne yhteiskuntamme on menossa? Mitä tapahtuu sosiaaliturvalle, empatialle ja yhteiselle hyvälle? Entä heille, joiden perustarpeet ja jokapäiväinen leipä ovat juuri näiden tekijöiden ja omien läheisten varassa? Kenelläkään ei ole vielä tarjota siihen vastauksia.

Yksi hyvin puhutteleva hetki on myös oviaukon lähelle liimattu asiakaspalaute. Kalpean keltainen post it-lappu vahvistaa sen, että valokuvissa todellakin on monelle meistä tuttu arki ja todellisuus. Sellaisenkin, josta sitä ei ehkä arvaisi. Ei ole ihme, jos arjen siivottomuus ja haasteet tuntuvat etäisiltä. Vaikka ne ovat monelle totta, niillä ei ole sijaa kiiltokuvamaisessa ihannemaailmassamme.

Paperilla lukee paljon puhuva mutta yksinkertainen lause: kuvattaispa somessa arkea yhtä rehellisesti.

 Tuntuuko tutulta? -näyttelyssä eri sukupolvien arkikokemukset muodostavat yhdessä laajemman  tarinan suomalaisesta yhteiskunnasta.

Tuntuuko tutulta? -näyttelyssä eri sukupolvien arkikokemukset muodostavat yhdessä laajemman  tarinan suomalaisesta yhteiskunnasta.


Tuntuuko tutulta? Valokuvia suomalaisesta arjesta
20.5.2018 saakka

Suomen valokuvataiteen museo

Tallberginkatu 1 G, 00180 Helsinki

Lisätietoja näyttelyistä ja museon aukioloajat museon kotisivuilta.

Virpi Stjerna tuo esiin yhteiskunnallisesti tärkeän aiheen

Virpi Stjerna tuo esiin yhteiskunnallisesti tärkeän aiheen

Kylmiä väreitä ja räiskyvää energiaa – tätä kaikkea on Sibafest 2018

Kylmiä väreitä ja räiskyvää energiaa – tätä kaikkea on Sibafest 2018