Kahvilla Jade Veston kanssa

Kahvilla Jade Veston kanssa

Kuvataiteilija Jade Vesto lähetti minulle ennakkomateriaalia tulevaa haastatteluamme varten. Hän kirjoitti lennokkaasti työskentelystään, kertoen esimerkiksi seuraavaa:

“En koe että töissäni on koskaan mitään kovin uutta ja ennennäkemätöntä. En ole kiinnostunut tekemään töitä, joilla olisi joku suuri research tai agenda. En halua listata töitäni minkään sanojen tai aatteiden alle. Mua kiinnostaa näyttää ihmisille erilaisia tavanomaisuuksia ja totuuksia, joista ei aina tarvitse riisua pois kauneutta ja jonkinlaista mystisyyttä.”

Vesto opiskelee Kuvataideakatemiassa ja tekee pääosin videotaidetta ja kirjoittaa. Viimeisin ryhmänäyttely oli Pietarissa Pyhän Pietarin ja Paavalin luterilaisessa kirkossa 15.–21.10. ja Veston tunnetuin videoteos Sad and Female oli esillä Generation 2017 -näyttelyssä Amos Andersonilla.

Torstai-iltapäivänä saavuin töölöläisyksiöön korvapuustien kanssa, Jade laittoi kahvin tippumaan ja aloimme jutella.


Anni Tuominen: Kun mä luin sitä sun juttua, niin mä samaistuin melkeen jokaiseen kohtaan. Sit mä just mietin sitä, et kuitenkin mäkin oon pyörinyt Kuvataideakatemialla kauan, niin miksei olla juteltu tai nähty missään!

Jade Vesto: Totta, mäkin mietin metrossa just, että oonko mä ees nähnyt sua missään. Kun mä en pyöri missään jutuissa, oon aina missannut kaikki Kuvan Keväät.

AT: Sellasta se vaan on. On tosi rajoittunutta missä avajaissa käy, ja sitten on samat tyypit aina vaikka verkostoituminen on tän alan juttu.

JV: Verkostoituminen on tosi vaivalloista. Omien juttujen jälkeen on vaikea mennä johonkin, ei jaksa katsoa ja miettiä enää mitään sellaista. Kai mä oon liian tosikko kun sitä ei voi nähdä sellaisena hauskana, kavereiden näkemisenä tms.

AT: Niin. Mut ei se ikinä oikein oo sellasta. Siinä on jatkuvasti aina töissä vaikkei edes haluis. Siitä ei voi edes nauttia. Siinä joko vertailee tai tekee jotain muuta ja ei vaan jaksa keskittyä, kun on ite tehnyt koko päivän omia juttuja. Mä käyn avajaisissa ja samalla vihaan sitä. Koko konseptia, että sun täytyisi käydä joka paikassa että tuut näkyväksi.

JV: Verkostoituminen on mun mielestä vanhanaikaista. Opettajat on aina puhuneet sitä, että se on teidän tärkein osa, kun käytte avajaisissa ja näyttelyissä. Mun mielestä se halveksuu nykyaikaa. Mulle Instagram on ainakin paljon tärkeempi, tai muutenkin netistä kattoa jotain. Tottakai on hyvä käydä näyttelyissä, mutta itelle ainakin on kivempi kattoa netistä, kun en mä ainakaan uskaltaisi mennä kenellekään juttelemaan avajaisissa.

AT: Mä inhoon muutenkin sitä, et kun kaikki puhuu verkostoitumisesta ja samaan aikaan vihataan brändäämistä. Ne on kuitenkin lähellä toisiaan. Sitten puhutaan verkostoitumisesta ja kerrotaan samassa lauseessa, miten vaikeaa on tulla toimeen taiteilijana.

(tässä välissä syödään pullaa)

JV: Mä en muista enää mitä mä kirjoitin siihen tekstiin. Tuntuu, että asiat myös muuttuu niin nopeasti, että ehtii uudistaa itseäni täysin jo tässäkin välissä.

AT: Siis sepä, kun kattoo jotain vanhoja artist statementeja jota on värkännyt, niin parin viikon välein käy kirjoittamassa sen uusiksi. Mut siis sun ei oo kuitenkaan vaikee kirjottaa sun tekemisestä, koska toi oli tosi selkeetä?

JV: Se on kyllä hyvä. Mä yritän aina keskittyä siihen, että kirjoitan kaikki asiat tosi selkeesti ja hyvin. Haluan selittää jopa käytännönläheisesti mun töitä. Koska sellaista se myös on, en ymmärrä miksi mun pitäisi kehitellä siihen jotain magiikkaa ja hienoja sanoja. 

AT: Mun mielestä taideteksteissä on tärkeetä se, että kaikki pystyy tajuamaan sen. Taidetekstit on tehty niin usein vaan kollegoille. 

JV: Oon myös aina niin kiinni niissä jutuissa, niin on vaikea päästää irti siitä ja kirjoittaa objektiivisesti. Selittäen sitä jollekin, joka ei tietäis siitä mitään, kun itselle kaikki on kuitenkin niin selvää, itsestäänselvää ja jopa tylsää. Siksi kai tekee siitä kirjoittamalla monimutkaisempaa ja kiinnostavamman kuuloista.

AT: Miten siitä tulee sit tylsää?

JV: Tuntuu, ettei sitä voi vaan selittää mitä se oikeasti on. Taideteosta on miettinyt jo niin kauan, ettei se yksinkertaisuus enää riitä selittämään sitä. Ei sen tarvi olla mitenkään tosi isoa tai tärkeetä.

AT: Jos muut tekee toisella tavalla, onks se sit huono?

JV: En hirveästi kritisoi muita tai vertaile, keskityn omaan juttuun niin paljon. Ehkä mä vähän kritisoin, mutta se liittyy omaan ärsytykseen siitä, et kaiken täytyisi olla jotain vitun suurta ja mahtavaa. Miksei vaan voi olla sillee että tässä on tää juttu ja siinä se? Toisaalta ymmärrän, mistä isottelukin lähtee.

AT: Siihen liittyy aina joku toinen seikka. Siinä haluaa todistaa itselleen että on jotain, tai sitten kokee että on merkityksetön ja kääntää sen toisinpäin.

JV: Tai sitten se on matkimista sellaisesta, mitä jotkut isommat nimet on tehneet. Joskus sille pyörittelee silmiään, no niin, rauhoittukaa. Kun joku koulutilanteessa puhuu tekemisestään, se on aina tosi herkkä ja henkilökohtainen tilanne. Enhän mä siinä mitään kritisoi. Se on vaikee paikka jakaa juttuja. Siinä joku netti on vähän huono, kun ei kuule kun joku jakaa jotain juttuja, kun kaikki tapahtuu kuvan ja kuvatekstin välityksellä.

AT: Mitä sulla on netissä, miten suurissa määrin se on osa prosessia ja taiteen esittelemisessä?

JV: Jaan taidetta vaan Instagramissa. Ei se siihen tekemisprosessiin vaikuta, en mä saa sieltä mitään hulluu inspiraatioo taidejuttuihin. Kyllähän inspiraatio tulee muista jutuista. Enemmän se on verkostoitumista. Onhan se sellainen, että koko maailma on avoinna siellä. Mä oon koittanut olla poissa sieltä, kun ei jaksaisi, mutta sitten se on kuitenkin tällä hetkellä ainut paikka joka on hyvä mahdollisuuksien saamiseen ja itsensä markkinointiin.

On se käytännön juttukin, esimerkiksi zinejä on voinut myydä siellä. Sitten se herättää mielenkiinnon moniin taiteilijoihin, teoksiin ja näyttelyihin. Mutta en mä sitä inspiraatiotuskissani selaa, en mä silloin instaa avaa. Silloin lähden hakemaan sitä jostain muualta.

AT: Mulla on instassa naurettava kansio nimeltä inspiration. Ne jutut ei siellä liity yhtään mihinkään.

JV: Ai niinku kissoja?

AT: Ei, kissoille on oma kansio.

JV: Onks siellä pelkäästään sellasia tsemppijuttuja?

AT: Joo sellasia Live, laugh, love -kuvia täynnä.

JV: Just do it.

AT: Mistä sä sitten haet inspoo tai miten suhtaudut inspiraatioon ajatuksena?

JV: En mä tunne että mä oon hirveen inspiroitunut. Tai tietyllä tavalla mä oon koko ajan inspiroitunut, kyllä mä haluun koko ajan tehdä jotain. Sinänsä kaikki inspiroi, mutta en mä osaa sanoo mitään, mikä ois sellainen juttu jota tekisin, kun en oo inspiroitunut. Että kattoisin jotain ja olisin uudelleensyntynyt sen jälkeen. Yleensä meen Kiasman kirjastoon lukemaan. Joskus menin darrassa sinne, kesällä kun oli hirveen kuuma ja siellä ihanan kylmä. Ja sitten sain sellaisen inspiraation, mutta en tiedä oliko se sitä, että oon vaan niin darrassa, koska en mä kuitenkaan tehnyt mitään sillä, mä menin rannalle vaan makaamaan ja syömään sipsejä. En mä tehnyt mitään sillä inspiraation tunteella, mutta se tunne on kuitenkin tosi kiva. Ja saatan viikon päästä mietiskellä sitä ja kirjoittaa siitä jutun. 

Kun joku leffa, kirja, biisi tai ihmissuhde on tosi vahva ja vaikuttaa vahvasti, ei mun tarvitse siitä erikseen tehdä mitään. Se vaikuttaa luonnollisella tavalla varmasti johonkin mun tekemiseen. Eikä sillä tavalla ”nyt mä luin tämän niin nyt mun täytyy kirjoittaa jotain”. Mulla ei tapahdu se niin, koska sitten vaan matkin niitä juttuja. Se on salakavalampaa.

AT: Niinhän sä kirjoitit tässä sun laittamassa tekstissäkin: “taiteen tekeminen oleskelee elämässä koko ajan ja koen, että teen sitä aktiivisesti koko ajan vaikka vain istuisin junassa”. Kaikki muutkin asiat on tosi tärkeitä. Ettei vaan oo koko ajan studiolla vaan tekee muutakin.

JV: Eilenkin mä olin studiolla vaan ihan pakolla, kun piti käydä tulostamassa jotakin. Tekemässä hommia. Ei se tunnu mulle kauheen kivalta. Mieluummin mä oon kotona, kun täällä on kaikki jutut mitä mä tarvin. Studiolla on omat juttunsa. Jos mulla ois täällä oma kunnon tulostin, niin munhan ei tarvis lähteä studiolle ollenkaan. Vaikka oonhan mä siitä kiitollinen ja on se kivaa, mutta ei se oo välttämättä aina mun lempipaikka olla.

AT: Tarviiksä jotain erityistä siihen että sä teet? Kun sä pystyt kotonakin työskentelemään. Mitä taiteen tekemiseen tarvii?

JV: En mä tiiä tarvinko mä hirveesti mitään. Eniten tarvii, että olisi jotain sellaista, mitä haluaa sanoa. Tietty kaikkia koneella olevia editointiohjelmia, mutta kyllä tärkeintä on se, että tekee juttuja, jotka saa tekemään asioita. Lukee, tutustuu ihmisiin, ne on ehkä ne mitä mä tarvin. Mä tarvin omaa rauhaa ihan sikana. Mä tarvin oman kodin, en pysty asumaan kenenkään kanssa vaikka mulla oli tosi ihana kämppis. Mutta mä tarvin myös sitä, että voin olla ihmisten kanssa. Paljon kahvia, sikana papereita. Ne on varmaan mun ne tärkeimmät.

AT: Miten sä yleensä lähdet työskentelemään?

JV: Viimeisemmät työt oon tehnyt, ja ne kolme jotka nyt on työn alla, oon tehnyt jonkun kanssa. Ne on kaikki lähteneet eri tavoilla, mutta kaikki siitä, että on puhuttu pitkään että tehtäisiin jotain yhdessä.

Omat työt lähtee siitä, että oon pitänyt päiväkirjaa ja listannut asioita, ja käyn niitä läpi myöhemmin. Niistä jostain saattaa löytyy jotain sellaista, josta keksii jotakin. Katsoin tässä just joku aika sitten mun sähköpostia, ja siellä oli tekstejä joita yks poika oli lähettänyt mulle. Katoin niitä ja ajattelin että nää on ihan vitun hienoja tekstejä. Päätin, että mun on käytettävä niitä jossain. Eli välillä ne syntyy vahingossa, välillä alan ns. pakolla editoimaan jotain vanhaa videota ja teen, testailen, kokeilen, harjoittelen.

Yhteistöissä päätös on tosi selkeä, mutta en mä tiedä miksi ne sitten on juuri niin lähteneet liikkeelle. Toisaalta en tiedä tykkäisinkö työskennellä jos kaikki olisi koko ajan hirveen selkeää, kun niin erilaiset jutut kiinnostaa.

AT: Sä sanoit aiemmin että on tärkeetä että on jotain sanottavaa, mitä sä haluat sitten sanoa?

JV: Tarkoitin ehkä enemmän, että on joku juttu mitä haluaa tehdä, että on se halu että haluaa tehdä jotain. Joskus en halua tehdä mitään ja sitten en tee. Voin silloin olla tekemättä mitään, ainakaan en ala silloin keksimään mitään uutta, voin jatkaa vanhoja juttuja.

AT: Mulla ei oo ehkä puoleen vuoteen ollut mitään ideaa. Oon vaan heittänyt kaikki menemään. Sain tossa hetki sitten idean, joka on tosi naurettava verrattuna siihen, että mulla on ollut haitallisia ajatuksia siitä, että pitäisi tehdä jotain suureellista. Ja sitten se mun idea on niin naurettava, ja se sotii niin vahvasti samalla kaikkea ajatusmaailmaa vastaan.

JV: Koeksä et sä kriiseilet sen takia et töiden pitäisi kertoa jostain?

AT: Joo ja sen takii, että pitäis muka olla jotain.

JV: Onkohan toi eniten joku maalarijuttu. Monet mun maalarikaverit puhuu tota samaa. Maalausta jotenkin muutenkin kritisoidaan, jos siinä ei ole jotain erikoista ja uutta ja isoa.

AT: Joo ja mä oon itekin aina kritisoinut. Mut että tarviiko taiteessa sisältöä? Kun ei tarvii, riittää että se vaikka herättää tunteita.

JV: Tai että on vaikka nätti taulu.

AT: Mut riittääks se?

JV: Tuntuu, että mä ehkä tykkään eniten sellasista tauluista, jotka on tosi nättejä. Etten ajattele liikaa sitä sisältöä missään taiteessa, se on enemmän fiilisjuttu, kuin että pitäisi lukea hirveesti ja ymmärtää ensin ennen kun kattoo jotain taulua.

AT: Ooksä ikinä maalannut tai tehnyt jotain muuta?

JV: Joo, lapsena mä en tehnyt paljoa muuta, kuin maalannut ja piirtänyt. Vaikken mä koskaan halunnut olla taiteilija. Mutta lapsuudesta se silti varmaan on lähtenyt, että musta kuitenkin tuli taiteilija. Mä oon piirtänyt ihan pakkomielteisesti. TAMKiin mä hainkin pelkillä piirustuksilla. Sitten se jäi. Piirtäminen ja maalaaminen on kyllä koukuttavaa, siinä tuntee että on taiteilija, kun tekee jotain sellaista konkreettista.

Kuvaaminen, kirjoittaminen ja editointi on niin pitkä prosessi. Siinä tuntuu, että kaikki syntyy niin hitaasti. Maalatessa jälki näkyy nopeemmin ja kivemmin kun vaikka siinä, et kirjottaa jotain käsikirjoitusta videoon. Tykkään käydä edelleen elävän mallin piirustuskurssilla, kun se on tosi matemaattista, tykkään saada kaikki mittasuhteet kohdalleen. Se on mulle rentouttavaa.

AT: Onhan se tosi rentouttavaa, siinä ei tarvi ajatella kuin mittasuhteita ja varjoja.

JV: Oli se myös turhauttavaa, kun tuli tehtyä joku ihan paska ja piti vaan lähteä menemään. Sellaisesta tulee niin suuri epäonnistumisen tunne. Valokuvaamisesta en oo ikinä tehnyt, vaikka oon Instagram-valokuvaaja niin kuin kaikki. Enkä kuvanveistoa, en todellakaan. Se on tuskaa. Eniten varmaan videoo ja konseptuaalista hömppää.

AT: Mistä sä videon tekemisessä tykkäät eniten?

JV: Varmaan kun pystyy vaikuttaa niin moneen juttuun, siihen jää koukkuun. Kun opin editoimaan niin ymmärsin, että mä voin tehdä ihan kaikkea, mitä tahansa. Jos joku video tai elokuva on hyvä, se tulee tosi lähelle katsojaa. Mä oon tosi vaikuttunut aina sellaisista. Ne vie sinne niiden maailmaan, siksi kai mä jäin videon tekoon koukkuunkin. 

AT: Mut mitä on hyvä videotaide?

JV: En mä osaa sanoo, on niin paljon kaikkea mistä mä tykkään ja tosi erilaisia juttuja. Kun mä puhun videoista, niin tarkoitan kaikkea mikä on videomuodossa, elokuvasta Instagram-storyihin. 

Tykkään myös, kun videoiden tekemisessä voi kehittyä koko ajan. Niinkuin monessa muussakin. Ja voi miettiä että voi tehdä jonkun ison jutun, pitkän videon, elokuvan, on erilaisia kameroita. Vähän niinkuin maalaus.. onhan siinäkin paljon kaikkia… eri värejä, eri kokosii pohjii.

AT: Onks sulla taipumus perfektionismiin tai johonkin sellaseen?

JV: Mä haluun aina kehittyä enkä jumittua samaan. Teknisesti en oo kuitenkaan mitenkään hullun kriittinen, musta on hauskaa että se on vähän sellasta kökköö. Kyllä mä tiedän miten upeita kameroita käytetään, mut jotenkin se ei kiinnosta mua hirveesti.

Mutta varmaan eniten haluan kehittyä siinä millaisia töitä teen, että uudistan itseäni. Kun kattoo jotain vanhoja taiteilijoita, niin niillä on aina sellainen selkeä oma juttu. Sellaiseen mä haluan pyrkiä. Tosi moni kyllä sanoo, että sulla on niin selkeä oma juttu, mun kodista joihinkin tyhmiin juttuihin näyttää tosi samalta. Mikä on ehkä vahinko.

AT: Onhan vanhat tekijätkin toistaneet ihan sikana samaa juttua, niillä on ollut kaikkia pitkiä kausia joissa ne on tehneet samaa työtä uudelleen ja uudelleen. Mut mulla on itelläkin tosi vahva uudistumisen tarve koko ajan, en mä voi jäädä toistaa samaa vanhaa asiaa vuodesta toiseen.

JV: Kyllä mun aiheet on samantyylisiä mutta niiden käsittely on muuttunut. Tosi nopeasta viipyilevämpään. Mutta aiheet on tosi henkilökohtaisia.

AT: Onks henkilökohtaisuus joskus paha juttu? Onko siinä joku raja, kuinka paljon sä pystyt jakaa?

JV: Ehkä se henkilökohtaisuus tulee vähän vahingossa, mutta en mä puhu ihmisistä nimillä. Kun mä kirjoitan, se on tosi epämääräistä eikä viittaa suoraan mihinkään tapahtuneeseen. En mä jaa hirveesti kaikkia juttuja, tai en mä tiedä. En mä nyt ihan sikana jaa, ei kukaan voi mun töiden perusteella tuntea mua. Andy Warhol sanoi että “kaikki tietää että ne kattoo leffaa”. Se on se mitä mä kanssa haluan sanoa, että katsoja tietää, että se ei välttämättä ole se todellisuus. Joillekin on kauhean tärkeä tietää onko se oikeasti tapahtunut vai ei.

AT: Entä samaistumisen kokemukset? Esimeriksi Generation -näyttelyn työn tunnelmaan varmaan monet voi samaistua. Haittaako, jos sellaiseen henkilökohtaiseen työhön samaistuu. Miltä se susta tuntuu?

JV: No se on hauskaa. Oon saanut viestejä ihmisiltä siitä. Se on ollut kivaa, että siitä on tullut fiiliksiä. Siihen on kyllä vaikea vastata mitään, onhan se vähän sellanen ”ok kiva” -vastaus, ei siihen reagoida että ”ai jaa no kerroppa elämästäsi, miksi samaistut”, vaikka tekisi mieli kysyä vähän että ”ai miks, mikä kohta, näytä, kerro enemmän”.

On tosi selvää, että ihmiset samaistuu, mutta on tosi tärkeetä saada myös toisenlaisia, erilaisia kommentteja.

AT: Siitä on varmaan tullut kyllä kommentteja, kun se on sun eniten esillä ollut teos.

JV: Joo, on se kyllä. Mutta on niitä kommetteja ja palautteita silti tullut aika vähän. Meemit ja turhat vitsit saa aina enemmän kommentteja.

AT: Mä en tiedä pitäiskö tästä tekstistä käydä jotain kohtia… Täällä on niin paljon kaikkea mihin lukiessa takerruin. Mitä on ”turhat yksityiskohdat” ja miten sä koet kontrollista irtautumisen? Sä oot kirjoitanut yliherkkyydestä ja siitä, miten pienet asiat on tärkeitä.

JV: Joo kyllä mä ton muistan, mutta en sitä miten se kontrolli on tohon nyt liittynyt. Aina jos joku selittää jotakin, mä keskeytän satamiljoonaa kertaa, kun mä haluan tietää enemmän jostain. Se on turhanpäiväistä, mutta hauskaa. Ehkä se näkyy kuvaamisessa. Että mä asettelen ja kiinnyn yksityiskohtiin ja pikku juttuihin. Kaverit ottaa läpällä sellaisia “Jade-kuvia”, kun se on niistä hauskaa.

Yksityiskohdat ja pikku jutut tekee sen ison jutun, ne on niin kivoja. Tää on niin mua et sanon vaan, et kaikki on niin kivaa. Mä oon kyllä pienestä pitäen ollut sellaisen sälän kerääjä. Nyt mä en tee sitä juurikaan, mut oon ollut aina hirveen tarkka siitä miltä kaikki näyttää. Kaikissa leikeissä olin se ohjaaja, oli tarkkaa miltä kaikki näyttää.

Mut ei ne oo mitään yksityiskohtien nysväämisiäkään, oon etenkin kuvaamisessa aika sellanen hälläväliä. En oo mikään pedantti noissa.

AT: Ihana ristiriita.

JV: Ehkä se on se kontrollijuttu, mitä mä tossa hain. Mä mietin asioita samaan aikaan tosi paljon, mutta samalla kuitenkaan en yhtään. Se tapahtuu kotona, vaatteissa, kaikessa. Vähän vahingossa. Tätä on vaikee selittää. Jotkut turhat kohtaukset elokuvissa on ihan parhaita. Sellainen, jolla ei oo elokuvan juonen kannalta edes mitään merkitystä eikä se vie sitä eteenpäin. Mä tykkään niistä.

AT: Mut vaikka niitä ei ois tarvittu, nii ne on hyvä paussi. Niillä on oma painoarvo. Mut on ihan käsittämättömän turhiakin juttuja, rupesin miettii Twin Peaksin Jamesin moottoripyöräseikkailua, ihan oikeesti se oli järjetön.


Kaikki kuvat © Jade Vesto

Arosa Ensemble luo musiikkia Edith Södergranin runojen ympärille - Säveltäjä Marja Ahlsved:  "Tekstit herättävät minussa kaikki aistit"

Arosa Ensemble luo musiikkia Edith Södergranin runojen ympärille - Säveltäjä Marja Ahlsved: "Tekstit herättävät minussa kaikki aistit"

Musiikin yhdistämät - Ella Jaakkola ja Pilvi Kekkonen ovat nyt Illuusio, taiteellista poppia tekevä seireeniduo

Musiikin yhdistämät - Ella Jaakkola ja Pilvi Kekkonen ovat nyt Illuusio, taiteellista poppia tekevä seireeniduo