Toistossaan epätodellinen

Toistossaan epätodellinen

Erikoinen, hämmentävä ja epätodellinen. Groundhog Day on epäilemättä yksi kummallisimpia näkemiäni näyttelyitä. Se on kirkas, avara, värikäs ja sisäänsä sulkeva. Se on kuvaa, videota, ääntä ja tilaa sekä puhdasta hämmennystä.

Yhdentoista kansainvälisen taiteilijan - Christian Anderssonin (SE), Nina Beierin (DK), Merike Estnan (EE), Ceal Floyerin (K), Luca Frein (CH), Gideonsson/Londrén (SE), Kaspars Grosevsin (LV), Barbara Kleinhamplován ja Tereza Stejskalován (CZ), Jaakko Pallasvuon (FI) ja Emily Roysdonin (US) - teoksista koostuva näyttely on lainannut nimensä vuonna 1993 ilmestyneeltä amerikkalaiselta fantasiakomedialta Päiväni murmelina (Groundhog Day). Elokuvassa Bill Murrayn esittämä säätiedottaja Phil Connors huomaa joutuneensa aikalooppiin, joka toistaa samaa päivää yhä uudelleen ja uudelleen.

Niin myös SIC galleriassa nähtävä näyttely tarkastelee toistoa, toistamista, aktiivisuutta ja ei-aktiivisuutta. Se matkustaa ajassa ja tilassa ja niiden läpi tutkien sitä, kuinka toisto, toistuvat toimintamallit ja nostalgiat läpäisevät arkiset rutiinimme ja elämämme. Toistuminen esiintyy näyttelyssä jatkuvassa liikkeessä olevana toimintana, joka ei koskaan onnistu uusintamaan kerran tapahtunutta täysin samassa muodossa. Näyttelyssä kysytään, onko asioiden toistaminen ylipäänsä mahdollista. Kuulostaako jo tarpeeksi erikoiselta? Hienoa, aloitetaan.

Emily Roysdonin seinämaalaus tuo väriä galleriatilaan. Vinoutuneita tuoleja muistuttava Idle (2017) on puolestaan Luca Frein käsialaa.

Emily Roysdonin seinämaalaus tuo väriä galleriatilaan. Vinoutuneita tuoleja muistuttava Idle (2017) on puolestaan Luca Frein käsialaa.

Groundhog Day muodostaa oman epätodellisen kuplansa keskelle iltapäivässä sykkivää Jätkäsaarta. SIC gallerian omaleimaisilla tiloilla on toki tässä kohtaa myös näppinsä pelissä. Saapuessani vanhan tehdas- tai varastorakennuksen ylimpään kerrokseen minua on vastassa vain hämärä huone. Kahteen galleriatilaan vievät ovet ovat kiinni, pimeään välitilaan kuuluu vain erikoista, jankaten toistuvaa musiikkia ja puhetta.

Ellen olisi jo kerran aiemminkin hämmentynyt SIC:n tiloista (ja tarkastanut, että näyttely on tänään todella avoinna) olisin varmaan kääntynyt pois. Hetken emmittyäni – koska eihän olisi mitään kamalampaa, kuin marssia keskelle yleisötilaisuutta tai performanssia - uskaltaudun lopulta avaamaan oven 2. galleriaan. Ajattelematta lähden kiertämään näyttelyä ns. väärässä järjestyksessä.

Olen sanalla sanoen hämmentynyt. Täällä ei ole ketään. Ei esitteitä, ei teosnumeroita, ei ihmisiä. On vain toisistaan irrallisia teoksia, Ceal Floyerin ääniteoksesta syntyvä mystinen ja aaltoileva äänimaailma sekä itseään toistavat taideteokset. Kuulostaa siltä, kuin äänet tulisivat tilaan rakennetusta alkovista, mutta ei. Siellä ei ole mitään eikä ketään.

Emily Roysdonin kellojen viisareista muistuttavat teokset ovat kaikki pysähtyneet samaan aikaan. Kaspar Grosevsin piirrokset kiipeävät pitkin seiniä kaoottisena kokoelmana. Keskellä huonetta on suuri vihreä muovi- tai kangasteos, kuin elokuvastudiosta tänne eksyneenä ja unohdettuna. Videoitu performanssi- ja videoteos pyörivät loputonta kehäänsä eri puolilla salia. Ilmapiirissä on jotain suorastaan pelottavaa, aivan kuin galleriavieras saattaisi vain pudota jonkinlaiseen madonreikään ja kadota ikuiseen toiston ja toistamisen kehään, ajan ja tilan ulkopuolelle.

Christian Andersson on pystyttänyt valtaisan teoksensa Chroma Key Twine (2016) keskelle toista galleriatilaa. 

Christian Andersson on pystyttänyt valtaisan teoksensa Chroma Key Twine (2016) keskelle toista galleriatilaa. 

Galleriatilassa 1. sen sijaan vallitsee aavistuksen tavanomaisempi tunnelma gallerian työntekijöineen, esitteineen ja äänineen. Täälläkin äänimaailma syntyy videoteoksesta, tällä kertaa Jaakko Pallasvuon työnjäljestä. Teosta katselee toinen galleriavieras. Näyttelyn poikkeuksellisuudesta kertonee sekin, että vaihdamme toistamiseen vinoja hymyjä, jotka tulkitsen itse jonkinlaiseksi epäuskon, hämmennyksen ja huvittuneisuuden kirpeäksi cocktailiksi. Vai olenko minä vain poikkeuksellisen sulkeutunut galleriavieras?

Täällä värimaailma on kirkkaampi, päätyseinää dominoi Emily Roysdonin pinkki-sinisen sahalaitakuvion värittämä maalaus. Lähempää tarkasteltaessa huomaa, että jokaisessa kolmiossa on jälleen kellon viisareita, nekin kaikki pysähtyneinä samaan aikaan. Jaakko Pallasvuon videoteosta pyörittävä televisioruutu on ympyröity koko nurkkauksen täyttävällä seinämaalauksella. Videolla mies kyselee, miksi minä katson tätä. Liikun ympäri huonetta, tunnelma alkaa olla suorastaan maaninen eikä videolla kyselevä ääninauha auta asiaa lainkaan. Seinillä ja lattialla kiemurtelevat Merike Estnan akryylimaalaukset ja matoksi verhoutuva, hiuksia ja villalankaa yhdistelevä teos. Seinälle ripustettu Christian Anderssonin avonaista pilleripurkkia kuvaava valokuvateos Pills (2015) herättää kasvavaa ahdistusta.

Tässä kohtaa alkaa pohtia Päiväni murmelina –elokuvan päähenkilön itsemurhaa. On tullut aika poistua. Suljen kirkkaan salin oven takanani. Näyttelyesitteistä viisastuneena huomaan, ettei pimeässä sisääntuloaulassa lojuva tuoli ja väliseinä ole vain tänne unohdettua rojua, vaan osa performanssitaideteosta, jota on esitetty galleriassa joulukuun alussa. 

Kaspar Grosevsin teossarja Untitled Buildings (2017) levittäytyy pitkin seiniä.

Kaspar Grosevsin teossarja Untitled Buildings (2017) levittäytyy pitkin seiniä.

Groundhog Day on Andreas Nilssonin kuratoima näyttely. Se on osa ajallisuutta, katoavaisuuden ja pysyvyyden suhteen tarkasteluun keskittyvää trilogiaa, joka sai alkunsa Virossa vuonna 2015. Jokainen trilogian osa, näyttely, on itsenäinen kokonaisuutensa joten se, ettei nähnyt The Visitors –näyttelyä Virossa ei haittaa mitään. Kolmas osa, Still no title (Working Title) nähdään puolestaan Tallinnan Art Hallissa vuoden 2019 aikana.

Groundhog Dayssa kiinnostavinta on kokonaisuus. Se on ennen kaikkea kokemus, joka on koettava mahdollisimman laajana, hitaasti maistellen. Se ei ole helppo näyttely, päinvastoin se on suorastaan raivostuttava. Levoton tunnelma, looppina kiertävät äänet ja kysymykset pyörivät päässäni vielä pitkään poistuttuani galleriasta.

Voiko täydellistä toistoa olla? En tiedä, mutta Groundhog Day pääsee ainakin lähelle. SIC:ssä nähtävässä näyttelyssä arjen toiston ja rutiinien tuomaa turvaa, rauhaa ja puutumista ei ole kuitenkaan aistittavissa. Tässä eriskummallisessa kuplassa toistuvat teemat pysyttelevät ainakin vielä puolentunnin galleriavierailun ajan terävinä, suorastaan häiritsevinä. Ehkä jos jäisin tänne pidemmäksi aikaa kokemus olisi toinen? Ehkä aistini sitten kaiken vastahangoittelun jälkeen turtuisivat? Ja ehkä, aivan kuten Päiväni murmelina –elokuvan Phil Connors, minäkin alkaisin arvioida elämääni ja arvojani uudelleen.

Tällä kertaa niin ei kuitenkaan käy. Mutta se on myönnettävä, että erikoinen kokemus tämä siltikin on.


Groundhog Day SICissä 21. tammikuuta saakka
Tyynenmerenkatu 6 C
Makasiini L3, 3. kerros

Värien ja muotojen leikkikenttä

Värien ja muotojen leikkikenttä

Mia Hamari veistää puun sielun esiin

Mia Hamari veistää puun sielun esiin