Nuorena naisena olemisesta

Nuorena naisena olemisesta

Valokuvaaja Francesca Woodman (1958-1981) on legenda. Hänen itsemurhansa vain 22-vuotiaana on kietonut valokuvaajalahjakkuuden ympärille myytin. Hän on kuin rock-tähti, joka syntyi väärällä vuosisadalla, eikä siksikään saanut elinaikanaan ansaitsemaansa huomiota ja kärsi. Hänen valokuvansa ovat täynnä ahdistusta ja kipua, mutta samalla esteettistä kauneutta, seksuaalisuutta, kontrasteja ja liikettä. Woodman hyppäsi New Yorkin kotinsa ikkunasta 19. tammikuuta 1981 ja sai viisi vuotta myöhemmin ensimmäisen yksityisnäyttelynsä samaan kaupunkiin. Näyttely herätti valtavasti kiinnostusta ja sen jälkeen hänen kuviaan onkin nähty ympäri maailman.

"Woodman’s gift made her a talent. Her insight and drive made her a visionary. Her youth and beauty made her an idol. Her untimely death made her a legend." Priscilla Frank, Huffington Post

Suomen Valokuvataiteen museossa avautui viime viikolla Woodmanin valokuvista koostuva näyttely Enkelinä olemisesta. Kyseessä on Tukholman Moderna Museetin tuottama näyttelykokonaisuus ja toinen kerta, kun Woodmania nähdään Suomessa. Ensimmäistä kertaa hänen töitään oli esillä Valokuvataiteen museossa vuonna 1993, Photographic Arbeitenin Euroopan kiertonäyttelyssä. Nyt nähtävässä näyttelyssä on esillä noin sata valokuvaa sekä videoteoksia Woodmanin viisivuotisen taiteilijauran ajalta. Valokuvista osa on tunnetumpia, mutta mukaan on saatu myös harvemmin nähtävillä olevia teoksia. Kokonaisuus muodostuu kaikista Woodmanin työskentelyajanjaksojen teoksista. Ne on jaoteltu yleensä varhaisiin töihin, opiskeluvuosiin Providencessa Rhone Island School of Designissa, Italian kauteen, Mac Dowell Colognin taiteilijaresidenssissä oloon sekä viimeisimpiin elinvuosiin, jotka Woodman vietti New Yorkissa.

Francesca Woodman, From Space², Providence, Rhode Island, 1976 © George and Betty Woodman

Francesca Woodman, From Space², Providence, Rhode Island, 1976 © George and Betty Woodman

Woodmanin valokuvia on vaikea katsoa näkemättä kärsimystä ja kipua. Varmasti taiteilijaperheeseen syntyminen on osaltaan aiheuttanut paineen menestymisen tarpeeseen. Parikymppisenä taiteilijana voi tuntua, että kaikki on saatava nopeasti. Ympäröivä muutos - ei pelkästään valokuvataiteen kentällä, vaan muutenkin taiteen maailmassa - ei varmastikaan helpottanut tilannetta. Haluan kuitenkin katsoa kuvia nähden muutakin kuin valokuvaajan masennuksen. Haluan olla antamatta valtaa sille faktalle, että näyttää kuin Woodman haluaisi kadota, särkyä palasiksi ja tuhota itsensä. Hän käpertyy kuvissaan koivunrungon sisään, kääriytyy osaksi tapettia, menee peiliin katsottuaan sen taakse.

Minä en tiennyt Woodmanista juuri mitään astuessani näyttelyyn ensimmäistä kertaa sen avajaisiltana. Tiesin ainoastaan nuorena kuolemisesta sekä sen, mitä nopeasta Juhlaviikkojen tapahtumainfon lukemisesta jäi mieleeni. Kiertäessäni näyttelyä menin lukkoon. Mykistyin siitä, miten näin itseni joissain teoksissa sekä siitä, miten surua on kuvattu näin kauniisti. Ymmärsin näkeväni tuhansien ja taas tuhansien nuorten naisvalokuvaajien esikuvan ja lähtökohdan sille, mitä Instagram- tai Tumblr-virrassa tulee vastaan. Erotiikan, viettelemisen ja samalla ahdistuneen ja jollain lailla vääristyneen välimuotoa. Kuvissa on jotain maagista, jotain sellaista joka ei halua päästää otteestaan, vaan kietoo yhä syvemmin hauraaseen syleilyynsä.

Minua hävetti vähäinen tietoni Woodmanista, ja ennen seuraavaa näyttelyvierailuani teinkin tutkimustyötä taiteilijasta.  Kun saavuin näyttelyyn ja sain kiertää sen rauhassa ilman avajaisvilinää, tunnelma oli aivan erilainen. Ihoni meni kananlihalle tuijottaessani valokuvia. Olin hyvin lähellä itkua, mutten silti halunnut lopettaa. En huomannut minuuttien muuttumista tunniksi enkä sitä, että olisin pian auttamattomasti myöhässä menoistani. En halunnut pois, enkä halunnut jäädä. Nautin, mutta samalla ahdistuin. 

Katsojan on helppo samaistua Woodmanin valokuviin. Jokainen on varmasti kokenut elämässään hetkiä, jotka kuvista välittyvät. Samaistuminen on hämmentävää, sillä Woodmanin kuvat ovat todella henkilökohtaisia ja avoimia, ja se tekeekin kuvaajasta ainutlaatuisen. Tokikaan valokuvat eivät kerro mitään suoraan, eivätkä näytä kaikkea heti. Ne ovat kuin päiväkirjan sivuja kielellä, jonka ymmärtäminen on vielä vähän huteraa.

Francesca Woodman, Self-deceit #1, Rome, Italy, 1978 © George and Betty Woodman

Francesca Woodman, Self-deceit #1, Rome, Italy, 1978 © George and Betty Woodman

Woodman on lähes jokaisessa valokuvassaan alasti. Näen sen suurimmassa osaa kuvista ennemminkin kehollisuuden tutkimisena, kuin missään määrin eroottisena. Woodman puristaa omaa kehoaan, on kiinnittänyt pyykkipoikia vatsaansa, litistää rintojaan lasia vasten ja on nimennyt yhden kuvista Kolmenlaisiksi meloneiksi. Teoksissa saattaa näkyä suoranainen itseinho ja se, ettei viihdy omassa kehossaan, kuten esimerkiksi Self-deceit -teossarjassa, jossa Woodman piiloutuu peililtään. Suoraan itsepetokseksi suomentuva nimi ohjaa katsojan suoraan ymmärtämään kuvan tarkoituksen, johdattaa ajattelemaan helposti tulkittavaa kommunikaatiota peilin ja alastoman kehon välillä. Jokainen näyttelyn valokuva on kuitenkin mahdollista ylitulkita, kun kuvaajan tausta on tiedossa. Se ei ole välttämättä hyvä asia. Francesca Woodmanin ystävä onkin sanonut Woodmaneista tehdyssä dokumentissa, ettei valokuvaajalla ollut tarvetta kadota. Sitä on hankalaa ajatella, sillä hän katoaa niin monessa kuvassaan, tekee itsestään haamumaisen olennon rapistuvassa talossa.

Katsoja voi kuvitella, että kuvattava haluaa kuvasta pois tai on vain osittain läsnä. Woodman ei ole kuvannut pelkästään itseään, vaan myös ystäviään, henkilöitä, jotka hän tunsi läheisesti. Kuvan henkilö samaan aikaan on ja ei ole kuvassa. Kyse ei ole pelkästä kietoutumisesta johonkin materiaan tai liikkuvasta hahmosta ja valotusajalla kikkailusta, vaan läsnäolosta. Kuvat ovat jatkuvassa liikkeessä ja silti niin pysähtyneitä. On mahdoton päättää, millä rytmillä henkilö liikkuu: se voi olla samalla hidasta ja unenomaista, kun taas toisaalta temperamenttisen nopeaa. 

Mainittavaa on myös Woodmanin viehätys taiteen historiaan sekä antiikkiin. Jälkimmäinen näkyy etenkin näyttelyn kooltaan suurimmassa kolmen valokuvan sarjassa Blueprints for a Temple jossa hän on kietonut kankaan alastoman naiskehon ympärille. Kangas laskeutuu kauniisti ja muodostaaa draperioita kuin antiikin veistostaiteessa. Hahmot kuvaavat antiikista tuttuja karyatideja eli naishahmoisia patsaita, jotka pylvään tavoin kannattelevat rakennuksen palkistoa.

Erityisen paljon rakastan Woodmanin tapaa nimetä teoksensa. Suurin osa niistä on nimettömiä tai nimetty suhteellisen pienellä virkkeellä kuten näyttelyn nimikkoteos, Enkelinä olemisesta. Mutta osalla töistä on niminään kauniita pitkiä runollisia lauseita, kuten Mutta viime aikoina olen huomannut että peilin sirpale on vain viilto silmäluomessa tai En voinut enää soittaa,en voinut enää soittaa vaistomaisesti. Nämä nimet yhdistettynä valokuviin aiheuttavat minussa kylmänväreitä vielä tätä kirjoittaessanikin, ne menevät jonnekin syvälle ihon alle.

Francesca Woodman, Untitled, Providence, Rhode Island, 1976 © George and Betty Woodman

Francesca Woodman, Untitled, Providence, Rhode Island, 1976 © George and Betty Woodman

Francesca Woodman ei ole legenda tietenkään pelkästään kuolemansa takia. Hänen kuvissaan on jotain ainutlaatuista ja äänessä jotain sellaista, joka ei ole verrattavissa kehenkään muuhun. Hänenlaisiaan ei ole. Hänen kuviensa ei tarvitse olla suuria välittääkseen suuria tunteita. Niiden ei tarvitse olla teräviä kertoakseen selkeitä viestejä. Niissä ei tarvitse olla värejä ja ne silti voivat ilmaista sisältönsä voimakkaasti.

Halusiko Francesca Woodman näyttää oman särkymisensä valokuvissaan? Halusiko hän välittää pahan olonsa kuviensa kautta? Mitä hän oikeastaan halusi välittää kuvillaan? Miltä hänestä olisi tuntunut, jos hän olisi tiennyt millaisen läpimurron hän saavuttaisi vain viisi vuotta kuolemansa jälkeen? Yhteenkään kysymykseen ei ole vastausta. Kaikkea voi vain arvuutella, tuloksetta. Francescan kuvat elävät omaa elämäänsä monitulkintaisin sävyin, ja jatkavat elämäänsä vielä pitkään.

"Things had been bad, there had been therapy, things had gotten better, guard had been let down."
- Francesca Woodman kirjoituksessa, joka löydettiin hänen asunnostaan itsemurhan jälkeen.


Francesca Woodman: Enkelinä olemisesta
24.8.-15.10.2017
Suomen Valokuvataiteen museo
Kaapelitehdas, Tallberginkatu 1 G, Helsinki

Kansikuva: Francesca Woodman, Untitled, Rome, Italy, 1977–78 © George and Betty Woodman

Tuskasta taiteeksi – Charlotte Salomonin traaginen elämä

Tuskasta taiteeksi – Charlotte Salomonin traaginen elämä

Lumi Tuomen omakuvat koskettavat ympäri maailman

Lumi Tuomen omakuvat koskettavat ympäri maailman