Keskiössä ihminen

Keskiössä ihminen

Tänä kesänä muotokuvien ystävän kannattaa ehdottomasti suunnata Helsinkiin. Taidehallissa ja Sinebrychoffin taidemuseossa on molemmissa avoinna oma- ja muotokuviin keskittyvät näyttelyt, joissa katsoja pääsee tutustumaan laajalti eri aikakausien muotokuvataiteeseen. 

Taidehallin Minä: Omakuva ajassa -näyttelyssä on esillä yli 100 kotimaista taiteilijaomakuvaa, aina 1800-luvun lopulta nykypäivään saakka. Aiheeseen perehdytään niin veistosten, valokuvien, maalausten kuin videoidenkin kautta. Mukana on töitä esimerkiksi Ellen Thesleffiltä, Tyko Salliselta, Rauha Mäkilältä ja Iiu Susirajalta. Esillä on myös teoksia, joita on nähty kevään mittaan muuallakin, kuten esimerkiksi Aurora Reinhardin 3D tulosteita, Jenni Hiltusen White Tablecloth (2016, öljy kankaalle) sekä Elina Brotheruksen valokuvia. Näitä näyttelyitä käsittelevät #AESTHETICin julkaisut löydät linkkien takaa. 

Suurehkon näyttelyn taiteilijalista on pitkä ja vaikuttava, ja lopputuloksena on todella kirjava kokoelma eri aikakausien ja tyylien omakuvia. Joukkoon mahtuu sekä realistisia jäljennöksiä että hädin tuskin omakuviksi tunnistettavia teoksia. Minä: Omakuva ajassa onkin loistava osoitus siitä, kuinka monella eri tavalla aihetta voi lähestyä. Esimerkiksi yksi Pauliina Turakka Purhosen omakuvista on syntynyt heijastukseen, joka kattaa vain pienen osan itse maalauksesta. Taiteilijaa itseään saa todella hetken etsiä kuvasta! 

Omakuvissa on tietysti usein hyvin henkilökohtaisiakin aineksia. Ajoittain teokset ovat portti jonkin laajemman aiheen käsittelyyn, kuten esimerkiksi Elina Brotheruksen lapsettomuushoitoja käsitelleen Annonciation (2009-2013) -sarjan kohdalla oli. Joskus yksilölliset merkitykset ja yhteiskunnalliset ulottuvuudet syntyvät vasta jälkikäteen aikalaisten tekemissä tulkinnoissa: esimerkiksi Iiu Susiraja on sanonut, ettei ole yleensä tietoisesti ajatellut niitä yhteiskunnallisia yhteyksiä, joita hänen kuviinsa on sittemmin liitetty.

6. elokuuta saakka avoinna oleva näyttely tarjoaa sielunruokaa lähes jokaisen tyylisuunnan ystävälle ja siellä vierähtäisi helposti tunti jos toinenkin, sekä itkien että nauraen. Esimerkiksi Santeri Tuorin videoteoksen 35 minuutin hymy (2002) edessä katsoja helposti huvittuu, mutta pidemmän päälle väkinäisessä kestohymyssä on myös jotain kivuliasta ja karmivaa. Juuri teosten ja tunteiden monipuolisuus ovatkin Taidehallin näyttelyn parasta antia.

Sinebrychoffin taidemuseon näyttelyssä pääosassa ovat Taidehallia vanhemmat aikakaudet, mutta töitä löytyy 1500-luvulta lähtien aina nykypäivään saakka. Minä en ole minä - Tunnettuja ja unohdettuja muotokuvia tutustuttaa katsojan muotokuvamaalaukseen edeten hallitsijamuotokuvista edustuskuviin ja perhepotretteihin. Esillä on myös taiteilijoiden omakuvia, joten näyttely sopii tässäkin suhteessa mainiosti Taidehallista alkaneen kierroksemme jatkoksi.

Vuoden loppuun saakka avoinna olevan Minä en ole minä -näyttelyn erikoisuutena ovat teokset, joita ei ole nähty vielä koskaan muualla sekä vaihtuvat nostot, joissa nähdään valikoituja teoksia vain rajoitetun ajan. Ensimmäinen nosto on esillä syyskuun alkuun saakka ja se on rakennettu Urho Kekkosen ympärille. Mukana on esimerkiksi vastikään menehtyneen Ilja Glazunovin maalaama muotokuva vuodelta 1973. Seuraavatkin nostot keskittyvät Suomen historian merkkihenkilöihin: Tarja HaloseenCarl Gustaf Mannerheimiin sekä P. E. Svinhufvudiin

Sinebrychoffilla allekirjoittanut kiinnostui eniten tavalla tai toisella poikkeuksellisista muotokuvista sekä niistä, joiden malleina olleet henkilöt ovat syystä tai toisesta jääneet pois historiankirjoista. Pitkä aika vierähtää myös uudempia muotokuvia edustavan Anni Leppälän teoksen edessä. Floran kanssa (Esiäidin muotokuva) -teoksessa vuodelta 1981 kohtaavat kiehtovalla ja jopa hieman pelottavalla tavalla eri aikakaudet, taiteilija ja hänen edesmennyt sukulaisensa. Yhtälailla pysäyttäviä, elämän särkyvyydestä muistuttavia ovat myös Muisto-kategorian yhteydessä nähtävät kuolinnaamiot.

Sinebrychoffin taidemuseon ja Taidehallin näyttelyt asettuvat luonnolliseksi ja suorastaan tarpeelliseksi osaksi nykyajan yltäkylläistä kuvamaailmaa, jossa oma- ja muotokuvien rooli on ennennäkemättömän korostunut. Kiinnostavaa on huomata, kuinka esimerkiksi elämän kohokohtien tallentaminen ja kasvojemme kaunisteleminen tuntuu olevan trendi, joka on kantanut aina 1500-luvulta nykypäivään saakka, kulloisiakin kauneusihanteita ja muoti-ilmiöitä mukaillen. Näyttelyissä nähtävien muotokuvien joukosta löytyy kuitenkin runsaasti myös vanhuutta, kuolemaa, rosoisuutta ja salaperäisyyttä. Ja juuri ne ovat teoksia, joiden kohdalla ainakin itse viihdyn parhaiten.

Päiväkausiksi mieleeni jää esimerkiksi Sinebrychoffilla viimeisen huoneen päätyseinään ripustettu tuntemattoman taiteilijan omakuva noin vuosilta 1750-1799. Miehen intensiivinen katse huokuu surua, ja läheltä näyttää siltä, kuin hän olisi purskahtamassa kyyneliin. Teos on todella taidokas ja viimeistelty, mutta juuri katseen intensiteetti ja salaperäisyys ovat ne, jotka kiinnittävät katsojan huomion. Kuka hän oli, mitä hän ajatteli ja miksi hän halusi ikuistaa itsensä näin?

Maustettuna ripauksella mielikuvitusta nämä samat kolme ovat kysymyksiä, jotka taskussaan katsoja voi saada näistä kahdesta näyttelystä yhden Helsingin kesän monipuolisimmista kulttuurikokemuksista. Taidehallissa katsoja pääsee pohtimaan taiteilijoiden minuutta ja tarinoita, Sinebrychoffilla puolestaan tunnettujen ja unohdettujen mallien katseen taakse kätkeytyviä mysteerejä. Jos ihmiset, salaisuudet ja elämäntarinat kiinnostavat, älä jätä näitä näyttelyitä väliin. 


Minä: Omakuva ajassa
Taidehalli 6.8.2017 saakka
Nervanderinkatu 3, Helsinki

Minä en ole minä - Tunnettuja ja unohdettuja muotokuvia
Sinebrychoffin taidemuseo 31.12.2017 saakka
Bulevardi 40, Helsinki

Miksi sinunkin kannattaisi tutustua Jane Austeniin

Miksi sinunkin kannattaisi tutustua Jane Austeniin

Tomi Mäkilä säveltää kauneutta

Tomi Mäkilä säveltää kauneutta