Aurora Reinhard: Venus

Aurora Reinhard: Venus

"Voiskohan Anni kuitenkin kirjottaa tästä" voihkaisen ääneen kierrettyämme Aurora Reinhardin Venus-näyttelyn helsinkiläisessä Zetterberg Galleriassa. Olen pelännyt jo etukäteen, osaanko tulkita näyttelyä objektiivisesti ja oikein. Seistessäni kierroksen jälkeen gallerian eteisessä huoli alkaa tuntua entistä aiheellisemmalta. 

Aurora Reinhard on helsinkiläinen kuvataiteilija, joka tutkii valokuvan, videon ja kuvanveiston keinoin yhteiskunnallisia rakenteita ja jännitteitä, erityisesti sukupuoliin ja stereotypioihin liittyen. Kun etsin hänestä vanhoja haastatteluita ennen uusimpaan näyttelyyn menoa, löydän otsikoita kuten "Reinhard shokeeraa" tai "Fetissejä ja fasadeja". Reinhardia ei kuitenkaan ole oikeutettua kategorisoida vain shokeeraavien ja seksuaalisuutta käsittelevien näyttelyiden järjestäjäksi, vaikka niistä tietysti saakin houkuttelevia otsikoita. Hän on esimerkiksi julkaissut myös suureen suosioon nousseen valokuvakirjan Kruunuvuoren huviloista yhdessä Minna Torpan kanssa. 

Mutta nyt kuitenkin takaisin Zetterbergiin ja Venukseen. Astuessaan sisälle galleriatilaan katsoja kohtaa heti epärealistisen minimalistiseen koulupukuun puetun, vampyyrielokuvista tutun naisen. Suurista ikkunoista tulviva päivänvalo muodostaa kiinnostavan kontrastin seinille ripustettujen valokuvien kanssa: tällaisia naishahmoja on tottunut näkemään lähinnä yön pimeinä tunteina ja Sörnäisten näyteikkunoissa. Esillä on myös muutamia samanhenkisiä, 3D-malleilla tehtyjä pienoisveistoksia. Sadomasokistiseen roolileikkiin antautuneet veistokset muistuttavat läheltä kakkujen marsipaanikoristeita. 

Venus #3, 2017.

Venus #3, 2017.

Kaukaa katsottuna valokuvien naisissa on jotain hyvin tunnistettavaa. He ovat uhkeita ja viekoittelevia, epäilemättä valmiita kaikkeen, tässä ja nyt. Rinnat ovat suuria ja täydellisen symmetrisiä, terhakoita ja pyöreitä. Vähäiset vaatteet tai nahkaremmit kiristyvät vasten kurveja ja pieniä vyötäröitä, kaartuvat alas pitkin sopivasti levenevää lantiota. Karvattomat kainalot ja bikinirajat, sekä teolliset hiusvärit viimeistelevät kokonaisuuden. 

Kun kävelen lähemmäs, hahmojen todellinen luonne paljastuu. Rinnat ovatkin jonkinlaisia naamiaisasuja, eikä kasvojen ihokaan ole todellinen. Silmille leikatut aukot eivät osu täysin kohdilleen; naamioiden repaleisten reunojen takaa katsovatkin jonkun aivan toiset silmät, kylminä ja hieman röyhkeinä. Lopputuloksessa on jotakin painajaismaista. Kaikki seinille asetetut hahmot tuntuvat muuttuvan uhmakkaiksi, jopa hyökkääviksi. 

Ensimmäinen ajatukseni on, että tätähän porno on. Todellinen ihminen on kaiken tuon pakkeliin peitetyn roolihahmon, ulkoaopeteltujen repliikkien ja jostain korneista oppikirjoista omaksuttujen poseerausten takana. Mitä pidemmälle näytelmä etenee, sitä epätodellisemmaksi se käy. Naurettavia juonenkäänteitä seuraa kiusallista ähinää ja läiskettä. Kaikki, mistä meidän oletetaan kiihottuvan, on huonosti näyteltyä valetta. Tästä pääsemme myös siihen, miksi minä henkilökohtaisesti jännitin näyttelyä: en vain ymmärrä pornoa. Tähän ikään mennessä olen kyllä ymmärtänyt miksi moni katsoo sitä, enkä näe siinä mitään pahaa, mutta henkilökohtaisesti koen sen vain luotaantyöntävänä ja naurettavana. Seinien Venukset herättävät minussa samoja tunteita. 

Ylen uutisissa Reinhard kertoi, että tehdessään töitä hän ajatteli sitä, kuinka miehet katsovat näitä naisia. Tavoitteena oli kiinnittää juuri miesten mielenkiinto. Tämä on varsin perusteltua. Seksin kuvaaminen niin pornossa, kuin myös elokuvissa ja kirjallisuudessa tapahtuu usein juuri sen kautta, mitä miehen oletetaan haluavan ja mistä miehen oletetaan nauttivan. Totuushan on usein kuitenkin jotain aivan muuta.

Vasemmalla Venus #1 2013, oikealla Venus #4 2017.

Vasemmalla Venus #1 2013, oikealla Venus #4 2017.

Reinhard ei kuitenkaan pyri vain miesten "herättelyyn" tai kritisoimiseen. Päinvastoin: hän toteaa, ettei miehenä edes voisi luultavasti tehdä tällaista taidetta tulematta tuomituksi. Tämä on todennäköisesti totta. Kun tässä ajassa seksistä avoimesti puhuva, pornoa katsova ja masturboiva nainen mielletään voimakkaaksi, itsenäiseksi ja voimauttavaksi, aikuisen miehen kohdalla samat ominaisuudet kääntyvätkin usein perversioiksi, joksikin likaiseksi ja tuomittavaksi. 

Näyttelyn saateteksteissä muistutetaankin, ettei Venus ole vain miesten halujen kohde. Myös naiset heijastavat omia toiveitaan, odotuksiaan ja halujaan porno- ja viihdeteollisuuden tuottamiin naishahmoihin. Toisaalta Venuksen rooli voidaan kokea myös voimauttavana ja suojaavana. Myöskään Reinhardin teosten naiset eivät vaikuta uhreilta, vaan päinvastoin, he ovat voimakkaita, itsenäisiä ja pohjimmiltaan jotenkin välinpitämättömiä. Heissä on siis paljon sellaista, mitä tänä päivänä pidetään hyveenä.

Reinhardin Venuksista puuttuu lämpö, todellinen kohtaaminen ja molemminpuolinen halu - eli kaikki se, mitä seksi ja seksikkyys voivat kauneimmillaan ja parhaimmillaan olla. Venusten maailmassa seksi ja siihen liittyvät roolit tuntuvat muuttuvan valtapeliksi, jossa ei lämmöllä ja lempeydellä pärjätä. Pelottavaa on, että se tuntuu alkuun täysin normaalilta. Mutta onko se ihme? Kasvaessamme tällaisten mies- ja naiskuvien, sekä niihin liittyvien odotusten ympäröiminä, niitä on varsin helppo alkaa pitää normaaleina. Eikä naisen seksuaalisuuteen liittyvä kunnia, häpeä, kontrolli tai vallankäyttö ole lopulta mitenkään uusi asia. 

Etualalla Dream Team 2017, taustalla Venus #3, 2017.

Etualalla Dream Team 2017, taustalla Venus #3, 2017.

Tämä kaikki on tietysti vain minun tulkintaani. Näyttelyssä ollessani pelkään sen jäävän kovin hataraksi: olen tottunut kuulemaan, ettei mielipiteelläni seksistä ole juurikaan väliä, kun en "edes katso pornoa". Monelle se on suora osoitus jonkinlaisesta ahdasmielisyydestä ja puutteellisuudesta. Reinhardin näyttelyssä kukaan ei kuitenkaan käske minua "chillaamaan vähän". Saan ihmetellä rauhassa.

Pohdin, mitä kaksi naista ajattelee kuiskutellessaan kuvien edessä. Vieressämme seisova pariskunta naureskelee pienille veistoksille, ja monta kertaa minua ja miespuolista seuralaistanikin naurattaa. Gallerian ulkopuolella alan tiedustella hänen kokemustaan näyttelystä, sillä haluaisin kuulla juuri miehen näkökulman näyttelyyn ja ylipäänsä koko aiheeseen. Hetken mietittyään seuralaiseni kuitenkin toteaa, etteivät kuvat oikein herättäneet hänessä mitään tunteita, ehkä korkeintaan hieman huvittuneisuutta. "Tuollaiset naiset eivät yleensäkään ole kovin kiinnostavia", hän sanoo olkiaan kohauttaen.

Pohdimme näyttelyä vielä jonkin aikaa. Yhteiskunnallisten teemojen ja epäkohtien ohella Reinhardin näyttely liikkuu samaan aikaan kuitenkin niin intiimillä ja henkilökohtaisella alueella, ettei aiheesta keskustelu ole helppoa. Vai olemmeko vain vähän vaikea yleisö: nainen joka ei ymmärrä pornoa ja mies, joka pitää luonnollisista ja maanläheisistä naisista? Ja toisaalta, tarvitseeko kaikkea näyttelyn herättämää pohdintaa edes kyetä pukemaan sanoiksi?

Uutisointi ja somekeskustelu näyttelyn ympärillä tuntuu jälkeenpäin yksioikoiselta ja sensaatiohakuiselta. Reinhard itse kuitenkin sanoi jo aiemmin mainitussa uutislähetyksessä haluavansa herättää tunteita, paikoin voimakkaitakin, ei sinäänsä shokeerata. Venushahmoissa onkin paljon enemmän, kuin pelkkää pornon kritiikkiä. Väitän, että halutessaan niiden äärellä voi pysähtyä miettimään myös aikaa, jossa massiivisista tekoripsistä, silikonirinnoista ja äärimmilleen treenatuista vartaloista on tullut oletusarvoja myös pornon ja viihdeteollisuuden ulkopuolella. Mistä tarve tähän kaikkeen todella kumpuaa?

Aurora Reinhard: Venus
Zetterberg Gallery
2.4.2017 saakka
Telakkakatu 6, 00150 Helsinki

Taiteilija on tavattavissa galleriassa sunnuntaina 19.3. 
Näyttelyssä on suositusikäraja 16. 

Suohpanterror: DECO2ONIZING MINDS

Suohpanterror: DECO2ONIZING MINDS

Runoutta kotisohvalla

Runoutta kotisohvalla