Pieni keltainen

Pieni keltainen

Onhan se vähän klisee, mutta totta kuitenkin: asian arvon tajuaa vasta kun sen menettää. Sain tästä taas muistutuksen, kun tein elokuussa päätöksen olla jatkamatta yhteistä matkaamme, kun ensimmäisen vuoden maaginen raja häämötti.

Päätin jatkaa yksin, sillä minun oli tarkoitus olla poissa Suomesta puolen vuoden ajan. Kuusi kuukautta on pitkä aika, se on puolet siitä ajasta, jonka olimme viettäneet yhdessä. Hinnasta viis, ajattelin repäistä laastarin irti kerralla - kuka tietää, olisinko kaivannut sinua enää silloin kun palaisin? Silloinhan nuo kuukaudet olisivat menneet aivan hukkaan! 

Mutta kuinkas sitten kävikään. Yhtäkkiä maailmalla ei enää ollutkaan hyvä, ja palasin kotiin jo kahden kuukauden kuluttua. Jo muutamassa viikossa ymmärsin kaipaavani sinua. Tutussa ympäristössä arki olikin varsin tyhjää, kun et ollut enää läsnä. Ymmärsin, että olin jo vuodessa alkanut pitää sinua itsestäänselvyytenä. Nauttinut kaikesta, mitä toit elämääni, mutta alkanut kyseenalaistaa tarpeellisuutesi näkemättä, että ne hyvät asiat olivat lähtöisin kuitenkin juuri sinusta itsestäsi.

Kuulin sinusta oikeastaan jo pari vuotta sitten. Jo ensimmäisen kevään aikana tuntui siltä, että kaikki ympärilläni kohisivat sinusta. Halusivat sinut, puhuivat siitä kuinka mahtava olet: suorastaan parasta, mitä täällä oli tapahtunut pitkään aikaan! Pieni vastarannankiiski minussa kuitenkin vastusteli, varsin pitkäänkin. Välttelin sinua milloin minkäkin tekosyyn varjolla. Mutta kuin Elizabeth ja Fitzwilliam, lopulta huomasin ennakkoluulon kääntyneen himoksi. Päästin sinut elämääni kesällä 2016. 

18DAB3C7-C1BC-4059-80DF-85B126A95AEC.jpg

Suhteemme syveni nopeasti ja pian olimme jo erottamattomat. Varsin nopeasti oli selvää, että kaikki tekosyyni vältellä sinua olivat olleet hölmöjä: elämästäni tuli rikkaampaa, kiinnostavampaa, spontaanimpaa ja kyllä, säästin myös rahaa. Kuka ei muka ajattelisi tätäkin näkökulmaa, kun aloittaa yhteisen elämän toisen kanssa? 

Jo kerta kuukaudessa tarkoitti sitä, että korvasit kaiken noin neljässä kuukaudessa, jopa nopeammin. Mutta eihän se tietenkään jäänyt kertaan kuukaudessa. Höyläsin sinua milloin missäkin, jokaisessa avautuvassa näyttelyssä, extempore-käynneillä, vain nopeasti piipahtaessani ja samoissa paikoissa yhä uudelleen ja uudelleen. 

Ainakin Helsingissä omat lempimuseoni veloittavat normaalista sisäänpääsylipusta 10-15 euroa, ja opiskelija-alennus on vain kaksi-kolme euroa halvempi. Sellaisista käynneistä kertyy yllättävän nopeasti aika paljon rahaa. Sinä, Museokortti, toit siis aivan selvää säästöä. Silloinen ajoittain liitoksistaan natiseva, yhden työssäkäyvän ja yhden opiskelijan taloutemmekaan ei enää piitannut siitä, vaikka olisin kiertänyt kolmekin museota päivässä. Antaa palaa vaan, mene ihmeessä, kannusti myös pankkitilimme toinen haltija.

Käyt nykyään jo 250 museoon Ahvenanmaalta Inariin. En muista törmänneeni vielä tilanteeseen, jossa et olisi toiminut pääsykorttinani sisään museon ihmeelliseen maailmaan. Myönnetään, pienissä kaupungeissa ja museoissa maksan kyllä usein sen muutaman euron hintaisen pääsymaksun edelleen, sinua kassalla vilauttamatta. Ihan vain siksi, että siitä tulee sellainen olo, kuin voisin jotenkin "ylimääräisen" pääsymaksuni avulla tukea sitä pientä ihmettä pysymään pystyssä. 

Aina sinä et riitä. Mutta olen maksanut esimerkiksi ulkomaalaisen tai muuten museolle kalliiksi käyneen näyttelyn tuoman "lisämaksun" muistaakseni kerran. Ensin se viisi euroa vähän mietitytti, mutta jälkeenpäin ei kaduttanut tippakaaan. On ihan kohtuullista myöntää, ettet sinäkään ole aivan kaikkivoipainen. 

F76462CF-8BEE-4D8B-B3A0-06F6C4CFAA70.jpg

Parasta sinussa ei ole kuitenkaan se, että sisäinen kitupiikkini raaskii nyt viettää museoissa enemmän aikaa, vaikka useita kertoja viikossa. Yhdessä me teemme spontaaneja ratkaisuja, vietämme yllättäviä haahuilupäiviä, piipahdamme lempipaikoissani yhä uudestaan ja uudestaan ja voimme hyödyntää myöhästyneen bussin vuoksi aikatauluun ilmestyneen puolituntisen paljon aiempaa fiksummin. Niissä hetkissä ei ole enää sellaista pakko kiertää koko rahan edestä -painetta, joka on omiaan pilaamaan koko kokemuksen. Kunhan menemme ja nautimme, ilman kiirettä tai suorituspaineita.

Kun olen tallannut Suomen syksyisiä katuja yksinäni kuukauden päivät, olen huomannut, kuinka arvokas olitkaan. Kanssasi en joutunut odottamaan palkkapäivää tai suunnittelemaan tekemisiäni, en huolehtimaan siitä, käykö kohteessa kortti vai käteinen. Enkä purrut huulta maksaessani yli kaksikymmentä euroa museokäynnistä, joka ei lopulta ollutkaan niin nautinnollinen, kuin olisin toivonut.

Siispä olen luvannut itselleni yhden asian. Kunhan palkka kilahtaa tilille, kävelen ensimmäisenä vapaapäivänäni museoon ja lataan sinut. Kun museohenkilökunta marraskuussa 2018 kysyy, joko haluaisin ladata Museokorttini uudestaan, vastaan kyllä, yhtään epäröimättä. En enää venytä uusintaa enkä varsinkaan kyseenalaista sitä, tarvitsenko sinua todella. Koska kyllä, tarvitsen.

Kiitos, sinä pieni keltainen lipare. Olet tehnyt elämästäni rikkaampaa ja spontaanimpaa tavoilla, joita ei voi mitenkään kattaa 64,90 eurolla. Lupaan, ettemme eroa enää koskaan. 

Rakkaudesta van Goghiin

Rakkaudesta van Goghiin

Mistä sinä haluaisit tietää enemmän?

Mistä sinä haluaisit tietää enemmän?