Manifestien manifesti

Manifestien manifesti

Kolmetoista taiteilijamanifestia. Kolmetoista eri roolia Cate Blanchetille. Vähintään kaksi tuntia intensiivistä keskittymistä katsojalle Helsingin Taidehallissa. Kylmänväreitä iholla, kyyneliä silmäkulmassa. Puistatuksia ja oksennuksen makua suussa. Julian Rosenfeldtin Manifesto -teos on ollut nähtävillä jo Juhlaviikkojen alusta asti, mutta ehdin tutustua näyttelyyn vasta nyt. Tähän oli varattava kunnolla aikaa, ensin perjantaina kaksi ja puoli tuntia, lauantaina samoin. On mahdoton päästä vähemmällä ja tuntuu, että tarvitsen vielä yhden käyntikerran ymmärtääkseni kaiken täysin.

Manifesto on suunnaton, ja se on suunnattoman suuren budjetin taideteos. Siitä ei puutu yhtään mitään, eikä siinä ole sekuntiakaan liikaa. Se on 13-kanavainen filmi-installaatio, joka käy läpi niin laajan skaalan sekä tunteita että aiheita, että sanoiksi pukeminen on mahdotonta. Siksi se täytyy jokaisen itse kokea. Yritin kertoa taideopiskelijaystävälleni, että näyttely laittoi kyseenalaistamaan koko taiteen tekemisen syyt. Yritin hahmottaa vastausta seuranneisiin miksi-kysymyksiin -tuloksetta. Nyt yritän uudestaan.

Rosefeldt rakensi kollaasin historiallisista teksteistä ja yhdisti sisällöt nykypäivän tilanteisiin. Syntyi 13 runollista monologia, kooste eri taiteilijoiden eri aikaan kirjoittamista manifesteista. Niissä kuuluu taiteilijoiden ääni dadaisteista situationisteihin, Kasimir Malevichista Jim Jarmuschiin.

Teos on hyvin ajankohtainen, vaikka taiteilijoiden ääni kantautuukin vuosikymmentenkin takaa. "Hahmot kuvaavat tietenkin tätä yhteis­kuntaa, eri luokkia ja yhteis­kunnan rakenteita. He ovat metafora nykymaailmalle”, Rosefeldt kertoo Helsingin Sanomien haastattelussa. Tämänhetkinen maailmanpoliittinen tilanne tekee teoksesta myös poliittisesti kantaaottavan kaikella kriittisyydellään, vaikkei tämä Rosenfeldtin tarkoitus alunperin ollutkaan. Hän halusi oikeastaan vain kunnioittaa taiteilijamanifesteja.

Kuva © Julian Rosenfeldt

Kuva © Julian Rosenfeldt

Läpikäytyjen emootioiden kirjo on valtava. Kyseessä on kuitenkin tämä niin kutsuttu manifestien manifesti. Sellainen, joka niputtaa alleen dadaismin, futurismin, fluxuksen, punkin ja yhdeksän muuta taiteenlajia. Joka soljuu konservatiivisen perheenäidin ja kodittoman miehen, hautajaispuhujan ja nukentekijän kautta kolmentoista eri screenin kautta samassa tilassa. Kun yksi video hiljenee, katsoja kuulee toisten samassa tilassa olevien videoiden äänet. Niin sen kuuluu ollakin. Ja miten vaikuttava kokonaisuus onkaan, kun lausutut asiat kuullaan täysin toisessa konseptissa!

Ensimmäisen näyttelykierroksen jälkeen oloni oli yhtään liioittelematta kuin puulla päähän lyöty. En saanut selitettyä näyttelystä mitään kenellekään, vaikka kuinka yritin. Käväisin nopeasti Kuvataideakatemian Kandinäyttelyssä Exhibition Laboratoryssa ja suuntasin vielä illaksi Helsingin Kaupunginorkesterin konserttiin. Olin täynnä tunteita ennen konserttia, pursusin ja ryöppysin niitä vielä lauantaina, kun minun oli päästävä Taidehalliin uudestaan. Minun täytyi istua, itkeä ja nauraa ja kokea puistatuksia vielä kerran. Yksikään taideteos ei ole hetkeen vaikuttanut minuun näin vahvasti kuin tämä.

Taiteen tekeminen taiteesta ja sen tekemisestä on hankala ymmärtää, joskus puuduttavaa ja "jo niin nähtyä". Manifesto kiertää nämä aihiot asettamalla katsojan elokuviin, nauttimaan Blanchettin upeasta roolisuorituksesta, kameratyöskentelyn ja kuvan voimakkuudesta. Blanchett on oleellinen siksikin, että hän tuo näyttelyyn kävijöitä katsomaan hänen itsensä tähdittämää parin tunnin elokuvaa. Uskomattoman lahjakasta näyttelijää on mahdoton olla ihailematta ja hän kantaa lahjakkuudellaan roolisuorituksen niin luontevasti, että on vaikea kuvitella muiden siihen pystyvän. Manifestit eivät voi jäädä millään lailla heikkolaatuisiksi uskottavuudeltaan, sen takia ne täytyy suoltaa ulos parhaimman mahdollisen kautta. Tässä tapauksessa tämä tarkoittaa Blanchettia, hänen ammattitaitoaan ja karismaansa. Manifestit on täytynyt kuvata niin, ettei mikään jää epäselväksi tai vähäpätöiseksi.

“Hopefully, Manifesto can remind people that if you want to say something, you should make sure it’s sharp and intelligent before you open your mouth” – Julian Rosefeldt Kuva © Julian Rosenfeldt

“Hopefully, Manifesto can remind people that if you want to say something, you should make sure it’s sharp and intelligent before you open your mouth” – Julian Rosefeldt
Kuva © Julian Rosenfeldt

Vaikka Blanchettin roolisuoritus onkin moitteeton, se on monella tapaa myös hyvin ristiriitainen. Siinä vaiheessa, kun nämä taiteilijat kirjoittivat manifestejaan, he olivat yleensä nuoria ja kapinahenkisiä vallitsevaa ajankuvaa kohtaan. Haluttiin uutta, haluttiin murtaa normeja, haluttiin luoda jotain parempaa kuin mitä kukin silloin vallinnut taidesuuntaus piti sisällään. Haluttiin kapinoida vallitsevaa suuntausta vastaan. "Kapinalliset" olivat täynnä energiaa ja suolsivat manifesteihinsä patoumia ja turhautumusta, jonka takia manifestit näyttäytyvät myös hyvin paatoksellisina ja rohkeina. Tämä kaikki on täysin ristiriidassa sen kanssa, että niitä lukee ääneen Hollywood-näyttelijä, joka on urallaan saavuttanut käsittämättömän paljon, sen kaiken, mistä nämä nuoret kapinalliset vain saattoivat haaveilla.

Millainen Manifesto olisi jos tekstejä lukisi joku muu? Käytettävissä oleva budjetti olisi mitä luultavammin ollut pienempi, mutta yleisömäärä sekä teoksen herättämä mielenkiinto ja kohu paljon vähäisempää. Sitä ei oltaisi välttämättä nähty edes Taidehallissa. Tai ainakaan teosten äärelle ei olisi tarvinnut jonottaa päästäkseen kuulemaan kaiuttimen alle paatoksellisia sanoja. Tai mistä minä tiedän. Onko ainoastaan taiteilijankateutta, että edes kyseenalaistan Blanchettin täysin moitteettoman roolisuorituksen? Voisiko kokemus olla jollain tapaa aidompi jos lukijana olisi sellainen, joka tekstejä alunperin on kirjoittanut? Keskittyisinkö nyt tekstissäni johonkin muuhun seikkaan kuin pelkkään Blanchettiin?

On hienoa, että taidetta on tehty tällaisin summin ja tällaisella brilliantilla laadulla. Ja on erityisen hienoa, että suuren staran mukana oleminen on kasvattanut yleisömääriä näiden tärkeiden sanojen kuulijoiksi. Tosin sanoja oli yllättävän vaikea kuulla ja se jos mikä häiritsi. Miksei videoita ole tekstitetty, kun kyse on näin valtavalla panostuksella tehdystä taideteoksesta? Ainoastaan natiivienglantia puhuva katsoja onnistuu nappaamaan joka ikisestä sanasta kiinni, joita videoissa lausutaan. Äänten kakofonia tekee kokemuksesta erityisen, mutta myös hankaloittaa kuulemista merkittävästi, vaikka Blanchett selkeää englantia puhuukin. Silläkin on tietysti vaikutuksensa, että toisinaan hänellä on vanha englantilainen aksentti, toisinaan venäläinen, toisinaan sanat ovat niin varhaisen 1900-luvun sanastoa, että on hyvin vaikea tietää mitä niillä tarkoitetaan. Kaikesta selviää, kun ostaa näyttelyssä myynnissä olevan kirjan Manifestosta, mutta mielestäni tässä on jotain väärää. Se, että taiteilijamanifestien tärkeimpänä osana ovat kuitenkin sanat ja ne jäävät toisinaan edellä mainittujen asioiden sekä hiljaisen volyymin ja kakofonian takia kuulematta, on väärin. Se, että koko teos on kunnianotto taiteilijamanifesteille, kyseenalaistuu siinä, ettei niitä voi aina kuulla.

Kuulemisen kannalta oleellisen tärkeää on mielestäni kiertää näyttely siinä järjestyksessä kuin teoslista kertoo. Istua ja kuunnella yksi osa, siirtyä kuuntelemaan seuraavaa. Tokikaan taiteen kokijaa ei voi arvostella millään lailla. Voi kokemus silti olla upea, vaikka hän haluaisi kävellä saleja omassa järjestyksessään. Videot limittyvät niin, että seuraavaa pätkää pääsee hyvin katsomaan alusta edellisen loppuessa.

Kirjoitetaanko manifesteja yhä? Taidemaailmahan ei koskaan ole niin sanotusti valmis, ja aina syntyy uutta, suuntaus seuraa toista. Ovatko vallitsevat taidesuuntaukset enää 2000-luvulta lähtien tarvinneet kapinaa alleen, tarvinneet voimakkaita vastarintaliikkeitä edeltävää vallitsevaa suuntausta kohtaan? Tällä hetkellä turhautuminen vallitsevaan taidesuuntaukseen, installaation ja videotaiteen aikakauteen aiheuttaa turhautumusta ainoastaan ns. perinteisiä taidemuotoja yhä sinnikkäästi harjoittavien keskuudessa. Josko heissäkään. Kuvanveistäjät saattavat pyöritellä silmiään 3D-veistoksille ja maalarit väheksyä kaikkea konseptuaalista ja kaukana kankaalta olevaa. Joka tapauksessa taide elää jatkuvasti murroksesta toiseen, suuntauksesta toiseen ja sen hetkisestä muoti-ilmiöstä seuraavaan. On mahdoton sanoa mitä tulee seuraavaksi, koska kaikki taide ei kuitenkaan vielä ole tehtyä eikä koettua, vaikka niin voidaan väittää.

Sekä Blanchettin ilmiömäisyys että kuvausteknillinen täydellisyys luovat yhdessä sykähdyttävän ilmiön. Tämä on hämmästyttävä saavutus, sillä videot on kuvattu hyvin nopealla aikataululla - vain yhdessätoista päivässä Berliinin lähiympäristössä. Johonkin näin suureen niin pienellä aikataululla voi pystyä vain, jos tietää mitä haluaa ja hallitsee haluamansa täydellisesti. Lopputulos on ennen kaikkea elämys. Se voi herättää pohtimaan jopa omaa taiteilijuuttaan tai olemistaan tässä maailmassa. Sellainen on jotain ainutlaatuista, joka kannattaa vielä käydä kokemassa.

“Nowadays, everything has been put down already, so it’s hard to spark a real provocation” – Julian Rosefeldt Kuva © Julian Rosenfeldt

“Nowadays, everything has been put down already, so it’s hard to spark a real provocation” – Julian Rosefeldt
Kuva © Julian Rosenfeldt


Julian Rosenfeldt: Manifesto
Helsingin Taidehalli, Nervanderinkatu 3
19.8.-15.10.2017

Kun sanat hiipuvat - 10+1 vinkkiä lukemisesta (uudelleen) innostumiseen

Kun sanat hiipuvat - 10+1 vinkkiä lukemisesta (uudelleen) innostumiseen

Sata kuvaa suomalaisuudesta

Sata kuvaa suomalaisuudesta