Helmi Kekkonen kirjoitti ainutlaatuisen kirjan aivan tavallisesta äitiydestä

Helmi Kekkonen kirjoitti ainutlaatuisen kirjan aivan tavallisesta äitiydestä

En lainkaan ihmettele, että tänä keväänä julkaistu Helmi Kekkosen teos Olipa kerran äiti (Siltala, 2019) on saanut osakseen niin paljon suitsutusta.

Suurin osa äitiyttä käsittelevistä kirjoista tuntuu lähestyvän aihetta jonkinlaisen kriisin tai ongelman kautta: on synnytyksen jälkeistä masennusta, koliikkia ja allergioita. Toinen tyypillinen tapa käsitellä vanhemmuutta on kertoa siitä humoristisesti tai opastaen. Sen sijaan arkea ja vanhemmuuteen liittyviä tunteita tässä kategoriassa näkee hämmästyttävän vähän.

Juuri siksi Kekkosen teos on niin valtavan tärkeä. Se on henkilökohtainen kokemustarina aivan tavallisesta äitiydestä, vanhemmaksi kasvamisesta, kipukohdista ja rakkaudesta. Arjesta, sen kauneudesta ja ajoittaisesta vaikeudesta, sisäisistä ristiriidoista ja siitä, miten keskeneräisiä me olemme. Kirja itsessään on nopealukuinen, mutta jatkaa elämäänsä lukijan mielessä vielä pitkään.

olipakerran2.jpg

Olipa kerran äiti on rehellinen kuvaus tunteista ja peloista, joita vanhemmaksi tulemiseen liittyy. Ja siitä, millaista vanhemmaksi kasvaminen voi olla maailmassa, jossa erityisesti äitiys on edelleen jollain tapaa pyhää ja myyttistä, jotain kaikkien arvosteltavissa olevaa. Sisäiset ja ulkoiset paineet ovat käsin kosketeltavia.

Kirja ei uppoudu sormiruokailuun, kantamiseen, kiintymysvanhemmuuteen, kestovaippailuun tai mihinkään muuhunkaan trendikkääseen kasvatusjargoniin. Se ei tuomitse tai ohjaa, ei saarnaa tai osoita sormella mihinkään suuntaan. Päinvastoin Kekkonen kirjoittaa itsensä mustavalkoisen ulkopuolelle. Kirja on turvasatama, jossa ei ole vain oikeaa tai väärää, onnistumisia ja epäonnistumisia. Juuri tällaisille puheenvuoroille meillä on edelleen huutava tarve.

Kekkosen raaka rehellisyys on ihailtavaa: hän kykenee myöntämään oman epätäydellisyytensä ja keskeneräisyytensä aiheesta, joka nostattaa ihmisten tunteet niin helposti ja voimakkaasti pintaan. Yhteiskunnassamme on edelleen heikosti tilaa erilaisille vanhemmuuden tavoille.

Uskon, että Olipa kerran äiti voi tarjota paljon myös sellaiselle, jolla itsellään ei ole lapsia. Vanhemmuus kuitenkin koskettaa meitä kaikkia tavalla tai toisella, ja tämä teos voi avata uusia näkökulmia myös omaan vanhempisuhteeseen ja lapsena olemiseen.

Kekkonen kirjoittaa pakahduttavan kauniisti. Teksti soljuu eteenpäin yhtä aikaa kevyenä ja silti paikoin jopa runollisena virtana. Siellä täällä on lauseita ja havaintoja, jotka olisi halunnut kirjoittaa seinälle tai lähettää omalle rakkaallen, kuten:

"Elämä tuntuu perheeltä”

tai

“Jos en olisi tavannut häntä silloin, etsisin häntä yhä.”

Tunnistin itseni varsin usein Kekkosen kerronnasta sekä vanhempana, vaimona, ystävänä että työntekijänä. Ja se tuntui hirvittävän helpottavalta. Lukiessani toivoin, että olisin lukenut tämän kirjan jo ennen, kuin aloin odottaa esikoistani. Olisin myös halunnut antaa teoksen luettavaksi ennen kaikkea miehelleni, mutta myös monille ystävilleni - varsinkin niille, jotka jäivät taka-alalle lapsen syntymän myötä. Parhaimmillaan Olipa kerran äiti sai minut ikävöimään lasta, joka nukkui päiväuniaan oven toisella puolella.

Jäin vain janoamaan lisää. Surin jo ennalta hupenevia sivuja, vääjäämätöntä päätöstä. Olisin halunnut kuulla, miltä kaikki tuntuu ja näyttää lapsen tai puolison silmissä. Mutta tämä teos kertoo tarinan Kekkosen näkökulmasta. Muiden puheenvuoroille on taas oma aikansa ja paikkansa.  

olipakerran1.jpg

Kekkonen on ehdottomasti muutenkin tutustumisen arvoinen kirjailija, sillä hänen taidokas proosansa on upea esimerkki siitä, miten paljon kauneutta suomenkielellä voi luoda. Pienistä palasista, hetkistä ja huomioista rakentuu tälläkin kertaa 251 sivua puhdasta elämää. Maailma tuntuu kauniilta, tavallinen arki maailman ihanimmalta asialta. Ja ne huonot, ahdistuksen ja paskavaippojen tahrimat päivät hieman vähemmän yksinäisiltä.

Kokonaisuus jää iholle, mieleen, liikuttaa ja kouraisee jostain syvältä vatsan pohjasta. Kekkonen kirjoittaa omilla kotisivuillaan seuraavaa:

En kirjoita historiallisia romaaneja, en avaa yhteiskunnallisia kipupisteitä tai haaveile suuresta eurooppalaisesta teoksesta. Haluan kuvata ihmistä, mahdollisimman tarkasti, jokaista tunnetta, ajatusta ja henkäystä myöten. Kirjoittaa niin että jokaisella lauseella on merkitys, että lukemaansa on pakko ajatella, sen äärelle pysähdyttävä.

Kirjoittaa niin että se tuntuu. Että jotain muuttuu. Sinussa, ja minussa.

Tässä kaikessa Olipa kerran äiti onnistuu täydellisesti. Kun kirja kannet painuivat kiinni ja lapseni heräsi, menin nuuhkimaan hänen kiharoitaan kyyneleet poskillani. Tunsin oloni eheämmäksi, vahvemmaksi. Selkeämmäksi.

Ja sen selkeyden nimissä uskallankin väittää, että Olipa kerran äiti on yksi upeimpia kotimaisen kirjallisuuden lukukokemuksia pitkään aikaan.

Helsinki Lit luottaa kirjallisuuden voimaan - Festivaali täyttää Savoy-teatterin viikonloppuna viidettä kertaa

Helsinki Lit luottaa kirjallisuuden voimaan - Festivaali täyttää Savoy-teatterin viikonloppuna viidettä kertaa

Menneitä hetkiä ja itkemisen lohtu

Menneitä hetkiä ja itkemisen lohtu