Menneitä hetkiä ja itkemisen lohtu

Menneitä hetkiä ja itkemisen lohtu

Erika Adamssonin näyttely Nostalgia levittäytyy Forum Boxin katutason suuriin näyttelytiloihin. Adamssonia on kiinnostanut menneisyys ja siihen liittyvät tarinat, joita hän tarkastelee maalauksen kautta. Teoksissa kuvatut hetket näyttäytyvät pysäytettyinä, jopa teatraalisina tilanteina, joihin Adamsson on hakenut lähtökohdakseen elokuvien pysäytyskuvia ja kuvamateriaalia kotimuseoiden draamaopastuksilta. Etenkin elokuvallisuuden elementit ovat vahvasti läsnä ja maalauksia katsoessa voi kokea joutuvansa kummalliseen välitilaan, missä jotain on juuri tapahtunut tai tapahtumassa.

Vasemmalla: Adamsson:  Early Morning  (2019) ja oikea, Adamsson:  Alexander  (2019)

Vasemmalla: Adamsson: Early Morning (2019) ja oikea, Adamsson: Alexander (2019)

Adamsson on toteuttanut maalaukset alumiinilevylle, jolloin kiiltävä metallipinta heijastelee maalin seasta. Se toimii kuin peilinä, joka mahdollistaa näyttelytilan ja katsojan heijastumat. Tämä synnyttää maalauksiin monikerroksellisuutta. Teoksissa katse jumittuu hetkiin ja luo illuusion siitä kuin nuo hetket olisivat entuudestaan tuttuja. Nämä episodit muistuttavat tallennettuja tilanteita perhealbumivalokuvissa. Arkisissa hetkissä on viipyilevyydessään jotain melankolista.

Maalaukset resonoivat esimerkiksi Chris Markerin kokeellisen essee-elokuvan Sans Soleil  (suom. Vailla aurinkoa) kanssa, joka yhtälailla yhdistää kertomuksia, kuvia ja näkymiä. Ehkä Adamssonin kuvia voisikin katsoa juuri menneiden muistelun lisäksi unelmointina ja merkintöinä matkan teosta, jonka keskiössä välitiloissa olevat maalaukset ovat. Niitä katsoessa etenee, pysähtyy, seuraa, selittää ja palaa uudestaan jonkin luo. Vähän kuten sivut, jotka kääntyvät uudelleen ja uudelleen vanhoja kotialbumikuvia selatessa.

Vasemmalla Adamsson:  Decision  (2019) ja oikealla Adamsson:  Perception  (2019)

Vasemmalla Adamsson: Decision (2019) ja oikealla Adamsson: Perception (2019)

Timo Wrightin videoteos Solace on puolestaan nähtävillä gallerian parvitilassa. Videossa parisenkymmentä henkilöä itkevät, mutta katsojalle ei raoteta itkemisen syitä. Tällöin huomio keskittyy itkemiseen kokemuksena, tapahtumana ja tunnereaktiona. Videoon tehty äänimaailma tukee pelkistettyä kuvaa hytkyvistä ja eri tavoin itkevistä henkilöistä. Itku voi olla ilmeetöntä tai ilmeikästä, toisilla kuvattavista kyynel vierähtää vaivihkaa poskelle, kun toisen kasvot vääristyvät itkun alkaessa. Wright kuvailee itkun olevan usein jonkin toiminnon tai tuntemuksen päätepiste, usein myös puhdistava kokemus.

Teos muistuttaa myös käsite- ja performanssitaiteilija Bas Jan Aderin videoteoksesta I'm too sad to tell you – jossa yhtälailla itse itku tekona on eristetty ja katsoja voi nähdä vain taiteilijan itkevän vailla taustatietoa. Itkun syiden ollessa peitossa kyseenalaistuu, onko taustalla syytä? Onko itku näyteltyä? Toisaalta jokaisella meistä on omat kipupisteemme, joiden äärellä surullisuus herkistää kyynelille. Näyteltyä tai ei, itkun äärellä on mahdollista samaistua suremisen prosesseille.

Wright:  Solace  (2017)

Wright: Solace (2017)

Adamssonin ja Wrightin näyttelyt sopivat hyvin yhteen ollessaan melankolissävytteisiä ja ajattomia. Kummankin taiteilijan teoksissa on jotain tummaa tunnelmaa, joka käsittelee ihmisyyden kipupisteitä ja niitä hetkiä, kun jokin muutos on tulossa ja tai juuri tapahtunut.


Erika Adamsson: Nostalgia
Timo Wright: Solace
24.2. saakka galleria Forum Boxissa,
Ruoholahdenranta 3A, Helsinki

Nyrjähtänyt tila

Nyrjähtänyt tila