All in Musiikki

Olavi Louhivuori loihti voimakkaan äänimaiseman säkkipimeään

Kiasma-teatteri kuhisee perjantaina odottavan yleisön supinasta. Joku kuiskaa toisia olemaan hiljaa salin pimentyessä hiljalleen säkkipimeäksi. On aivan sama pitääkö silmiään kiinni vai auki, näky on tismalleen sama. Hiljalleen silmät tottuvat pimeään, mutta silloin kaukaa alkaa kumpuamaan hiljainen pauke. Se tuntuu samalta, kuin Tarussa Sormusten Herrasta Pippin tönäisee vanhan kallon kaivokuiluun – jostain alkaa kumuamaan hiljalleen voimistuva pauke. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikään Tolkienin satuun viittaava tapahtuma, vaan muusikko Olavi Louhivuoren konsertti.

Korkeakulttuuria alle kympillä

Olen nyt kuluneen viikon aikana käynyt jo kahdessa konsertissa ja menossa tänä sunnuntaina kolmanteen. Olen yrittänyt sovittaa aikataulujani vielä pariin toiseenkin. Pienituloisen kukkaroa ei tällaiset ravaamiset eivät vavisuta juuri yhtään. Yksi tapahtumista oli ilmainen, ja toisiin löytyi liput noin 5-10 euron välimaastosta. Nyt kerronkin teille kuinka päädyin tekemään tällaisia löytöjä.

Tomi Mäkilä säveltää kauneutta

Tomi Mäkilä on aina halunnut tehdä kaikkea mahdollista. Hän on halunnut olla kapellimestari, arkkitehti ja elokuvaohjaaja. Kaikkein tärkeintä Mäkilälle on kuitenkin tunne joka syntyy, kun sävellys alkaa muotoutua. Siinä on jotain selittämättömän nostattavaa, se on sukua ihastumisen ja rakastumisen tunteille. Juuri siksi Mäkilä on myös muusikko, joka tunnetaan yhtyeistä kuten Magenta Skycode, Montevideo ja The Crash.

Grandmother Corn on matkalla maailmanmaineeseen

Ihailen bändejä, jotka antavat kaikkensa minkä tahansa kokoiselle yleisölle. Kourallinen ihmisiä saapuu Grandmother Cornin torstai-iltaiselle keikalle Arkadia Bookshopiin. Nuoret miehet ovat täynnä energiaa, ensimmäisestä soinnusta aivan viimeisimpään. Lataudun hetkessä täyteen kuplivaa riemua, jota yhtye luo ympärilleen. Tunnelma on lämmin ja kotoisa, ja kulkeudunkin silmät sulkiessani pois 2010-luvun Helsingistä kauas rapakon taa savuiseen kuppilaan matkustaen ajassakin kymmeniä vuosia taaemmas. 

Tarttuvaa iloa ja väreilevää jazzia

Konserttisalillinen jazzin ystäviä saapui keskiviikkoiltana Malmitaloon Sointi Jazz Orchestran ensimmäisen Suomen kiertueen avajaiskeikalle. Viime keväänä Syntymä-debyyttialbuminsa julkaissut orkesteri tuntuu olevan nyt kovassa nosteessa, ja se sijoittui esimerkiksi marraskuussa järjestetyssä big band –suomenmestaruuskilpailussa jaetulle ensimmäiselle sijalle. 

Rakkaudesta klassiseen musiikkiin

Viime perjantaina menin jälleen kuuntelemaan yhtä lempiviulukonsertoistani. Olen kuullut sen satoja ellen tuhansia kertoja, konsertissa pari kertaa ja eri esittäjien versioimana. Alkanut itsekin harjoittelemaan sitä, ja lisäksi soittanut orkesterissa ensimmäisessä viulussa teosta lähes kymmenen vuotta sitten. Teos saa ihoni kananlihalle joka ikinen kerta, olen itkenyt, nauranut, tuntenut kaikkea aivan ääripäästä toiseen. Se on seurannut minua monen elämänvaiheeni läpi, enkä halua päästää siitä irti. Kyseessä on Sergei Prokofjevin Viulukonsertto No 2 g-mollissa. Kertaakaan en ollut vielä kuullut sitä amerikkalaisen Stefan Jackiwin soittamana. Ja sitä todella odotin innolla koko päivän, sillä Jackiwinista sanotaan näin: Viulisti Stefan Jackiwilta näyttää onnistuvan kaikki. Jo 14-vuotiaana hän ravisteli Lontoon musiikkielämää myrskyn lailla ja saman kohtelun ovat saaneet maailman kaikki muutkin musiikkimetropolit. Viime vuosina Jackiw on ällistyttänyt yleisöjä Prokofjevin toisella konsertolla mm. Carnegie Hallissa ja Berliinin Konzerthausissa. Kaikesta huolimatta hänen mottonsa kuuluu: ”Elämässä ei ole intohimoa ilman kamppailua”. Prokofjev tarjoaa kumpaakin. Odotukseni olivat korkealla, ja ei Jackiwista noin ihan turhaan kirjoitettaisi.